Tämänkertaisessa tarinassa Thorkildillä on valoisampi vaihe: lääkekoukku on helpottanut, eikä kolarissa kuolleen naisen kummituskaan ole päälimmäisenä mielessä. Uskon, että tämä enteilee jossain myöhemmässä kirjassa tapahtuvaa romahdusta, jossa poliisitutkimuksia ilman titteliä tekevä päähenkilömme mahdollisesti ajautuu synkempään vaiheeseen kuin missä on tähän asti ollut. Mielestäni oli hahmon kannalta kiinnostava ratkaisu, että riippuvuus ei näyttäydy samanlaisena jokaisessa teoksessa vaan siinä on taukojakin välillä. Nyt Thorkild on enemmän läsnä todellisuudessa, mutta silti toimii vastoin paikallisen virkavallan, isänsä ja terapeuttinsa ohjeita ja suosituksia. Eipä tätäkään murhaa olisi ratkaisu, jos Thorkild olisi seissyt tumput suorina hotellihuoneessaan.

Jokaisessa kirjassa Bakkeid on onnistunut tekemään ympäristöstä/luonnosta ns. toisen päähenkilön, joka elää yhtälailla vaihtelevasti kuin Thorkildkin. Tällä kertaa jännittävää tunnelmaa korostavat Islannin laavapellot, pääkaupungin varjoisat kadut ja hylätyt rakennukset, joiden yllä taivas synkkenee antaen hämärähommia puuhaileville ihmisille oivan keinon yrittää piilottaa salaisuutensa.

Erityisesti luonnon läsnäolo ja sen elävyys ovat aiempaakin isommassa roolissa, koska kirjan esiinnousevin teema on luonnonsuojelu perhesuhteiden ohella. Mielestäni Bakkeid on osannut nostaa esille merkittäviä kysymyksiä ihmisten toimista niin, että ne sulautuvat osaksi muuta tarinaa ja herättävät ajatuksia lukijan mielessä, mutta eivät vie huomiota murhan ratkaisemiselta.

Kun tekstissä tuli ensimmäinen viittaus kirjan nimeen, minulla nousi käsikarvat pystyyn. Siinä vaiheessa tapahtumien ja tunnelman hyytävyys korostui, ja samalla huomasin, miten vahvasti olin jo uppotunut tarjottuun todellisuuteen. Näissä oivaltavissa ja paljastavissa hetkissä on aina jotain todella hienoa.