Jo Nesbøn Verikuu-kirjassa Harry Hole on Yhdysvalloissa juomassa itseään hengiltä. Elämä on potkinut miestä tässä vaiheessa jo niin paljon päähän, että valo on tunnelin päästä hiipunut. Harry on matkallaan tutustunut ja ystävystynyt Lucille-nimisen vanhuksen kanssa, joka käy samassa kuppilassa harrastamassa samaa asiaa kuin Harrykin. Eräänä päivänä kuppilaan saapuu joukko hämärähemmoja, jotka ovat kiinnostuneita Lucillesta. Ilmenee, että nainen on velkaa suuria summia, mutta maksukykyä ei ole.
Samoihin aikoihin Norjassa murhataan kaksi nuorta naista, ja murhatutkimus polkee paikallaan. Niinpä Harryn puhelin pirahtaa. Soittaja ei olekaan Oslon poliisilaitos vaan yksityinen taho, joka niin ikään haluaa murhaajan selville. Harrylle tarjoutuu tämän tahon kautta mahdollisuus saada kasaan tarvittava rahasumma, jolla Lucillen velat voisi kuitata. Niinpä Harry palaa Osloon.
Harryn paluuseen suhtaudutaan kaksipiippuisesti: osa ilahtuu, osa ei niinkään, mutta kukaan ei voi kieltää sitä, etteikö miehestä olisi hyötyä tutkinnassa.
Kun Harry pääsee apulaistensa kanssa tutkimukseen kiinni, tuttuun tapaan entinen poliisi rikkoo sääntöjä, aiheuttaa pahennusta, taistelee alkoholiaddiktionsa kanssa ja kaiken keskellä osoittaa sen, miksi häntä pidetään Norjan parhaana murhatutkijana.
Harry Hole on ainutlaatuinen persoona
Onnea on aina uusi Jo Nesbøn kirja. Varsinkin Harry Hole.
Muistaakseni joskus Poliisin aikoihin ajattelin, että Harry Hole on hahmona tullut tiensä päähän, eikä hänestä ole enää ammennettavaa. Ja jos muistan kirjan lopun oikein, sama fiilis taisi vähän olla kirjailijallakin.
Onneksi se oli vain ohimenevä fiilis. Nimittäin Verikuu on jälleen onnistunut ja mielenkiintoinen Harry Hole -romaani. Tarina etenee tuttuun, koukuttavaan tapaansa alusta loppuun, eikä matkalla ole mitään tarpeetonta.
Harryn tahto saada oikeus toteutumaan ja pahikset kiinni kompensoi hänen vikojaan. Vaikka hänen motiivinsa ovat toisinaan hyvin itsekkäitä, on taustalla usein monia, epäitsekkäitä syitä, joita Harry ei ääneen aina myönnä. Hän ei osaa päästää irti, ei osaa unohtaa, mutta toisaalta juuri niiden ominaisuuksien takia hän on hyvä poliisi. Ja vaikka Harry ei sitäkään myönnä, on hän kiehtovan älykäs. Siinä mielessä siis hieno hahmo, että hän ei ole ns. tyyppillisen älykäs, joka on käynyt kaikki arvostetut koulut (vaikka Harry onkin saanut kattavan koulutuksen) ja luo vain akateemista uraa jalkautumatta kentälle. Vaan hän käyttää älyään hyväksi tapahtumien ytimessä. Vastakohtana Bellmanille, joka tähtää korkealle, katsoo kaikkia alaspäin, eikä pelkää korostaa omaa erinomaisuuttaan.
»Mutta rakastaako Oslo sinua?» hän kysyi. »Oleellisinta on se.» »Tuskinpa», mies sanoi.
Verikuu
Selkein syy Harryn juomiselle on elämän varrella tapahtuneet tragediat ja rankka työ. Sen lisäksi hänen kaltaisensa hahmo voi ajautua turruttamaan itseään siksi, että ei kestä ympärillään vallitsevaa tyhmyyttä. Nimenomaan siksi, että on niin paljon muita älykkäämpi ja näkee kokonaiskuvan laajempana kuin tavalliset tallaajat. Kun valtaosa ympärillä olevista ihmisistä on kapeakatseisempia, Harry turhautuu huomaamattaan, eikä ehkä osaa nimetä tunteitaan ja ajatuksiaan oikein, jolloin ajattelee itse olevansa heikko, väsynyt ja menetetty tapaus.
Harry haluaisi jollain tasolla uskoa siihen, että jonain päivänä poliisivoimiin ja päättäviin tahoihin valittaisiin ammattitaitoisia, vilpittömiä ja hyvää haluavia ihmisiä. Mutta kun hän joka kerta näkee, millaisia roistoja valta-asemissa on, hiipuu heppoinen toivon liekki heti alkuunsa. Toki Harry rypee paljon itsesäälissä ja -halveksunnassa, mutta samaan aikaan hänen turhautumisensa yhteiskuntaan on perusteltua ja ymmärrettävää.
Verikuu on täynnä kiinnostavia hahmoja
Verikuussa tarinaa kerrotaan niin Harryn, Katrine Brattin kuin mystisen tappajankin näkökulmasta, joten lukija saa tapahtumista kattavan kokonaiskuvan. Tappajankaan tarina ei ole yksiselitteisen suora vaan hahmolle on luotu historia, motiivit ja linkit kaikkeen ympärillä olevaan. Hahmo on karmiva ja tarjoaa älyllisesti kutkuttavia haasteita Holelle. Kuten usein Nesbø kirjoissa, niin jälleen jollain tasolla murhaajaa ymmärtää ja jopa tuntee jonkinlaista sympatiaa tätä kohtaan.
Jo Nesbø pyörittelee juonta tuttuun tapaan niin, että lukijana ei ole ihan varma, ovatko kaikki syyllisiä, ei kukaan vai kenties naapurin eläkeläispappa, joka käveli kerran kadun poikki. Vaikka aina päätän, että tällä kertaa en hae “voittoa” kirjailijasta yrittämällä keksiä, mikä on murhaajan motiivi/henkilöllisyys/muu asia, jota ei ole kerrottu, niin jälleen oli pakko lähteä arvailemaan, että mikä on se paljastus, joka muille kirjan hahmoille ilmenee loppupuolella. Vaikka kirjassa päästiinkin murhaajan pään sisälle, merkittävimmät yksityiskohdat jäivät silti sopivasti pimentoon. Lukija sai juuri sen verran tietoa, että pahiksen persoonan kokonaiskuva alkoi muodostua, mutta loppuun jäi silti se tuttu nesbømäinen yllätys.
Ilahduin siitä, että suosikkipahikseni ovat mukana edelleen, ja eräs yksi ärsyttävimmistä hahmoista tekee paluun. Se ei ole juonipaljastus, että Mikael Bellmann on edelleen kuvioissa mukana, mutta en mene hänen rooliinsa enempää. Sanon vain, että oli palkitsevaa nähdä hänen olevan sama, omahyväinen ja limanuljaskamainen itsensä. Pahikset ovat ärsyttäviä ja niistä haluaa luonnollisesti eroon, mutta jos Bellmann katoaa kokonaan, tulee aikamoinen lovi hahmogalleriaan. Tai riippuu tietysti kenet Nesbø toisi tilalle.
Kuten kaikissa hyvissä kirjoissa, ei Verikuussakaan yksikään hahmo ole yksinkertaisesti vain hyvä tai paha. Harry on tarinan sankari, mutta ei mikään valkoisella ratsulla ratsastava Pepsodent-hymyinen siloposki, jota kaikki rakastavat. Bellmann on yksi pahiksista, mutta toimii toisinaan hyviksi koetuin perustein ja on ulkomuodoltaan enemmän prinsessasatujen sankari, eli Harryn vastakohta. Myös Harryn tämänkertaisessa lähipiirissä nähdään samaa: on pahiksia, jotka päättävät välillä toimia oikein ja julkisuuskuvaltaan parempia ihmisiä, jotka valitsevat hämärämpiä polkuja.
Verikuu on ajankohtainen
Hienoa Jo Nesbøn tuoreimmassa kirjassa on myös se, että siinä on nykyaikainen ote ja ajankohtaisia tapahtumia, eikä kirjailija ole jämähtänyt kirjoittamaan samaa kirjaa uudestaan tai ole ajankuvassaan jumissa 90-luvulla. Mielestäni kirjassa käsitellään kiinnostavasti ja realistisesti homoseksuaalisuuden eri muotoja ja sitä, miten ne ilmenevät eri ihmisissä ja miten ulkopuoliset asioihin suhtautuvat. Kirjassa viitattiin lisäksi koronapandemiaan, mutta tyylikkäästi niin, että kyseessä voisi olla mikä tahansa maailmanlaajuinen tauti, joka on muuttanut ihmiskuntaa ja sulkenut hetkeksi kaikki paikat. Muistaakseni kirjassa ei nimittäin kertaakaan käytetty korona-sanaa, eli jos 20 vuoden päästä Verikuun lukee, voi tapahtumat sijoittaa mihin ajankohtaan vain. (Toivottavasti uutta vastaavaa pandemiaa ei ole tulossa.) Ja jos en ihan väärin muista, Harry Hole -kirjoissa ei ole tainnut koskaan olla mitään tarkkaa mainintaa ajankohdasta, mihin tapahtumat sijoittuvat. Joten periaatteessa Harry Hole voi elää milloin vain.
Nesbømäinen loppuhuipennus kruunaa kokonaisuuden
Yksi asia minua kuitenkin turhauttaa yli kaiken. Nimittäin tällä kertaa oikein keskittymällä keskityin kaikkiin sivuyksityiskohtiin ja vihjeeltä kuulostaviin huomioihin, jotka todennäköisesti olisivat voineet paljastaa jotain loppuratkaisusta. Ja yhden hahmon yksi puheenvuoro ja sitä seuranneet virkkeet jäivät erityisesti mieleen. Olin melko varma, että tällä kohdalla on jotain merkitystä lopussa, mutta kun etenin luvusta toiseen, aloin epäillä, että olin nähnyt jotain, millä ei oikeasti ollut mitään merkitystä. Ja sitten loppupuoliskolla juuri tämä kohta oikein erikseen nostettiin esille. Että ärsytti! Olin ollut niin lähellä, mutta luovutin liian aikaisin ja toisaalta olin veikannut kyseisen huomion liittyvän ratkaisuun hieman eri tavalla kuin miten se lopulta meni.
Jälleen varmuuden vuoksi yhdistelin sellaisia lankoja toisiinsa, jotka eivät oikein osuneet edes samalle tielle, enkä silti osannut arvata, millä tavoin Nesbø oli päättänyt kirjan loppupuolella lukijaa kiepautella. Ja vaikka haluaisin sanoa kaikkea ihan viimeisistäkin sivuista, käytän kaiken itsehillintäni ja vedän suuni suppuun. Mutta sanon tämän: loppu ei taatusti ole pettymys vaan tarjoaa parhaimman mahdollisen huipennuksen tälle Harry Hole -romaanille.
Parasta Harry Hole -kirjoissa on se, että joka kerta tuntuu kuin palaisi vanhojen kavereiden pariin. Sellaisten, joiden kanssa ei ole vähään aikaan jutellut, mutta joiden kanssa on aina yhtä luontevaa tavata. Ja koska tässä kirjassa viitataan paljon aiempiin tapahtumiin ja tehdään juonipaljastuksia muista loppuratkaisuista, sanoisin, että tätä ei kannata lukea itsenäisenä teoksena. Jos siis haluaa Harry Hole -kokemuksesta kaiken irti.
»Mm. Eli että se, mitä tapahtuu nyt, onkin seurausta jollekin, mikä ei ole vielä tapahtunut?»
Verikuu
Kirjailija: Jo Nesbø
Kirja: Verikuu (Blodmåne)
Kustantaja: Johnny Kniga
Sivuja: 544
Vuosi: 2022
