Pariisissa asuvat Myriam ja Paul palkkaavat lapsilleen hoitajan, jotta voivat keskittyä uriinsa. Louise on enemmän kuin pariskunta saattoi toivoa: nainen pitää kodin puhtaana, lapset tyytyväisinä ja tekee maittavia ruokia. Pian lastenhoitajasta tulee perheelle erittäin tärkeä. Samoin Louise kokee saaneensa Massén nelikosta sisältöä elämäänsä. Elo ei kuitenkaan jatku täydellisenä, koska pintaan pyrkii ihmismielen hyytävämpi puoli.
Olin hakemassa varaamaani kirjaa ja vilkuilin, mitä muuta oli aseteltu esille. Nythän kirjastoissa voi käydä vain pikaisesti, joten hyllyjen välejä ei pääse kiertämään, mutta onneksi lainausautomaatin lähellä oleville pöydille on tuotu “herätesostosmahdollisuuksia”. Kirjan nimi ja kansikuva vetivät puoleensa, joten luin takakansitekstin, mutta siirryin hetkeksi selailemaan muita vaihtoehtoja. En kuitenkaan saanut Kehtolaulua mielestäni, joten minun oli “pakko” lainata se.
Kotona ajattelin ensin lukea sen varaamani kirjan, mutta Kehtolaulu oli jäänyt pinon päälimmäiseksi eikä jättänyt rauhaan. Mielenkiinnosta päätin lukaista ensimmäiset sivut. Muutamaa päivää myöhemmin olin lukenut koko kirjan.
"Vauva on kuollut. Kuolema oli tullut parissa sekunnissa."
Kehtolaulu
Slimanin kirjoitustyyli on miellyttävää ja selkeää, ja tarina etenee vaivattomasti. Sanavalinnat ja niiden asettelu saavat kirjan vaikuttamaan kepeältä ja näennäisen huolettomalta, mutta samaan aikaan kerrottu tarina on karmiva.Tällä kertaa ei liikuta pimeässä metsässä eivätkä lattialnkut narise vaan asunto on valoisa ja Pariisi kutsuva. Vallitsevan tunnelman ansiosta tarina tuntui aidolta ja siltä, että se voisi tapahtua kenelle tahansa.
Kirjassa vaihdellaan näkökulmaa eri henkilöiden välillä, kun kuvaillaan lastenhoitajan tietä kohtalokkaaseen päätökseen. Kun luin Louisan vinkkelistä kerrottuja osuuksia, tuntui, että tapahtumat olisivat sijoittuneet 50- tai 60-luvulle. Kun pääosassa oli lasten äiti Myriam, oli selvää, että elettiin 2000-lukua. Tarkkaa aikaa ei missään vaiheessa mainittu, joten mielikuvani hahmoista saivat aikaan sen, että toisinaan unohdin, missä ajassa liikuttiinkaan.
Kirja alkaa sanoilla: “Vauva on kuollut”. Tässä tapauksessa loppuratkaisun paljastaminen alussa toimii, koska lukijana haluan heti tietää lisää, miksi murha on tapahtunut ja millainen hahmo teon takana on.
Slimani on rakentanut Louisen persoonan huolellisesti eikä naisesta kertoessaan jumiudu takaumiin vaan kertoo vain oleellisimmat. Tarinan edetessä hahmosta rakentuu elämän runnoma ja mieleltään epävakaa hahmo, joka on omalla tavallaan sympaattinen. Kun kirjailija antoi vinkkejä siitä, mikä oli Louisen motiivi kauhuteolleen, laitoin kirjan hetkeksi sivuun ja ajattelin, että hyi olkoon, miten sekopäistä. Ja miten oivallista.
Kerrontatyyli voisi hyvin olla hyvänmielen viihdekirjallisuutta, mutta sanojen taakse kätkeytyvä pimeys loi kontrastia ja teki lukukokemuksesta vaikuttavan. En kokenut, että kirjassa olisi ollut mitään liikaa vaan kokonaisuus oli juuri sopiva. Mielenkiinto kyllä heräsi siinä mielessä sivuhahmoihin, että olisin halunnut tietää lisää muista puistossa vierailevista lastenhoitajista. Mutta ne tarinat olisivat erillisiä kirjoja, sillä kukin ansaitsisi olla hetken valokeilassa.
Kehtolaulun pohjalta aion panna kirjailijan nimen ylös ja tutustua muuhunkin tuotantoon. Tuntuu, että näin mukavaan sanojen asetteluun ei törmää ihan joka päivä. Oletettavasti alkuperäiskielellä toimisi vielä paremmin.
Kehtolaulu on nopealukuinen ja koukuttava teos, joka ei mässäile verellä ja ruumiilla vaan piilottaa ihmisen pahan olon herkullisten keittojen ja putipuhtaiden ikkunoiden taakse.
KIRJAN TIEDOT
Kirjailija: Leïla Slimani
Kirja: Kehtolaulu (Chanson douce)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 237
Vuosi: 2018 (alkuperäisteos 2016)
