Kirjoittelin kirjoittamisen paineista Instagramin puolella, ja tulin ajatelleeksi, että voisin tehdä aiheesta myös blogipostauksen. Esimerkkinä siitä, millaisia paineita tämä harrastus voi luoda. Niin kivaa kuin kirjoittaminen onkin, aiheuttaa se myös suorituspaineita.
Olen ollut aiemminkin tilanteessa, jossa mietin liikaa sitä, millaisia tekstejä pitäisi kirjoittaa. Olenkin vähän ihmetellyt, miten pitkään sain pyöriä kirjoittajasomessa ja kirjoittaa tätä blogia kaikessa rauhassa ilman suurempia sisäisen kriitikon huuteluita. Mutta nyt on taas tullut pohdittua tekstien kriteereitä ja tavoitteita, koska “kirjoittajuus velvoittaa” tietynlaiseen ilmaisuun.
Jos ihan vain Instagramiin pitäisi keksiä kuvaan tekstiä, tuntuu, että yksi virke ei riitä. Että koska olen kirjoittaja, pitää nostaa esille joku pointti, palata lopussa alkuun, kertoa tarina.
Sama on blogissakin, vaikka olen yrittänyt ajatella, että kirjoitan tätä kuten huvittaa. Itse maksan kaikki kustannukset juuri siksi, että on vapaus valita. Niin nyt tämä sama “kriteerientäyttöongelma” esiintyy täälläkin. Jos mulla on fiilis, että haluaisin kirjan X nostaa esille, mutta mitään syväluotaavaa analyysiä ei irtoa, niin voisinko vaan julkaista pari pointtia ranskalaisilla viivoilla? Mutta noup. Tässä vaiheessa kirjoittaja-aivot välkyttää punaista, että blogi on osa sun kirjoittajapersoonaa ja että pitää kirjoittaa vähintään 2-3 kappaletta. Mieluusti tietty enemmän.
Ja ne muutamat lyhyemmät postaukset tulee välillä mieleen, että olisiko sittenkin pitänyt kirjoittaa enemmän ja muistanko kirjasta vielä riittävästi, että voisin lisätä arvioon jotain.
Varmasti tähän vaikuttaa myös nykyiset opiskelut, koska tehtävissä on useimmiten minimipituusvaatimuksena yksi A4, ja nimenomaan pitäisi olla joku pointti, palata lopussa vähän alkuun ja karsia turhanpäiväistä pohdintaa. Pitäisi olla virketasoista pohdintaa, mutta myös tiivistettyjä ranskalaisia viivoja.
Että minkä verran sitten pitäisi miettiä yleisöä ja algoritmeja, jotta voi tarjota tasokasta sisältöä ja minkä verran julkaista fiiliksen mukaan? Koska toisaalta: jos alkaa liikaa miettiä yleisöä ja tekoälyn hallinoimia algoritmeja, niin siinä vasta persoonallisuus katoaakin. Ja ilo kirjoittamiseen. Hitsi vaan tuon sisäisen kriitikon kanssa, kun se aina pääsee toitottamaan mielipiteitään yli muun ajattelun ja luomaan tarpeettomia paineita vapaaehtoiselle ja -muotoiselle kirjoittamiselle.
Tällä kertaa ihan vain näin lyhyesti, ilman sen syvempää merkitystä tai ratkaisua. Tai ehkä ratkaisuna voisin tarjoata sitä, että vaikka sisäistä kriitikkoa kannattaa kuunnella, niin välillä se on parempi lukita pimeään huoneeseen ja antaa fiiliksen viedä.
