
Marika Riikonen kertoo Yksin, kiitos -kirjassaan vapaaehtoisesta yksinolemisesta ja siitä, miten eri tahot siihen suhtautuvat. Ja ennen kaikkea muistaa tehdä eron vapaaehtoisen yksinolemisen ja yksinäisyyden välille. Ne kun liian usein edelleen niputetaan samaan lokeroon, vaikka kehitystä onkin onneksi jo tapahtunut.
Oman ajan tarve riippuu ihmisestä
Olen jo lapsena viihtynyt paljon yksin, vaikka olenkin kipuillut sen kanssa, että kavereita ei ole ollut niin paljon kuin muilla. Tai siltä se on joskus omiin silmin näyttänyt, mutta myöhemmin olen miettinyt, että ei määrä välttämättä olisi korvannut laatua.
Olen myös keksinyt nuorempana erilaisia hätävalheita voidakseni olla yksin, koska en ole kehdannut sanoa totuutta. Tunsin aikoinaan ihmisiä, joista tiesin, että he olisivat loukkaantuneet, jos olisin suoraan sanonut haluavani olla yksin, enkä lähteä bileisiin, joissa saattoi olla parikymmentäkin tuntematonta ihmistä. Onkin ollut nuorempana vaikea saada vastapuoli ymmärtämään (ja on edelleen välillä), että yksinolemisen tarve ei ole tosiaankaan loukkaus henkilökohtaisesti ketään kohtaan, vaan ainoastaan ominaisuus, jota oman hyvinvoinnin nimissä täytyy vaalia. Riikonenkin toteaa, että ei hän ole valinnut tarvetta olla yksin, mutta hän on tehnyt elämästään sellaista, että voi tätä tarvetta toteuttaa.
Ehkä jossain vaiheessa olemme siinä tilanteessa, että oman rauhan tarvetta ei enää tarvitse selitellä vaan se on yhtä normaalia kuin lähteä isolla porukalla festareille kenenkään ihmettelemättä, miksi lähteä porukassa.
Yhteiskunta ja pari(suhde)keskeisyys

Riikonen nostaa esille sen, miten yhteiskunta pyörii enemmän parien ehdoilla/ympärillä kuin yksilöiden. Esimerkiksi yhdenlaiseksi merkkipaaluksi ihmisen elämässä lasketaan parisuhde/avioliitto. Silloin ihminen nähdään onnistuneena ja aikuistuneena, kun on pariutunut. On asettunut aloilleen ja jollain tasolla parempi yhteiskunnan jäsen kuin villiä sinkkuelämää viettävä. Olen samaa mieltä tässäkin kohtaa Riikosen kanssa, että kukaan ei ole yhtään vähemmän aikuinen vain siksi, että ei jaa kotiaan ja aikaansa puolison kanssa. Laskuja maksetaan, käydään töissä, siivotaan, suoritetaan velvollisuuksia yhtä lailla yksinkin. Joissain tapauksissa vastuuta voi yksin asuvalla olla jopa enemmän, kun ei voi laskea sen varaan, että taloudessa joku muu muistuttaisi tai tekisi tietyt asiat.
Eikä sitä käy kieltäminen, etteivätkö monet asiat olisi suunnattu nimenomaan kahdelle ihmiselle yhden sijaan. Matkustaminen on kahdelle edullisempaa kuin yhdelle, jolle voi tulla hotellihuoneesta huoneen vajaakäyttölisä. Monia tarjouksia, kuten vaikkapa ravintolaan, annetaan kaksi yhden hinnalla. Joissakin lipunvarauspalveluissa on oletusarvoisena kaksi lippua ja se pitää erikseen vaihtaa yhteen. Ja melkein aina, jos ihminen sanoo menevänsä johonkin, vaikka kulttuuritapahtumaan, kysyvät muut, että kenen kanssa. Se ei ole väärin, mutta se osoittaa sen, miten yhteiskunta on rakennettu vahvemmin yhdessä menemisen ja tekemisen ympärille. Ja uskon, että ryhmissä/pareina asioita tekevät eivät saa osakseen noita kysyviä katseita ja suoria kysymyksiä. Ja joissain tapauksissa yksin tekevä saa myös sääliviä äänensävyjä ja hymyjä, koska osa yhteiskunnan rakenteen vuoksi olettaa, että tyyppi ei ole saanut ketään mukaan. Eli tässä kohtaa toki parempi on kysyä kuin olettaa (ja harmitella toisen puolesta). Ja minä olen niin tottunut tähän, että jo tietynlaisen hengenvedon nähdessäni totean, että käyn esimerkiksi mökillä lähes 99-prosenttisesti yksin, eli puolestani ei kannata surkutella.
"Yhteiskunta opettaa, että yksineläjällä ei ole elämää."
”Yhteiskunta opettaa, että yksinelävällä ei ole elämää.” Sepä se, että kun yhteiskuntatasolla ajetaan ajatusta siitä, että puolisoton on sivuhenkilö, niin huomaamattaankin ihmiset alkavat ajatella ja uskoa näin. Kuinka usein olen itsekin kuullut näitä tarinoita, että perheettömän pitää joustaa kesälomissa vain siksi, että lapsellisten täytyy viettää aikaa perheensä kanssa. Aivan kuin sinkuilla ja vapaaehtoisesti lapsettomilla ei olisi muuta perhettä, sukua, ystäviä ja suunnitelmia lomilleen. Ihmiset ovat kuitenkin vapaaehtoisesti parisuhteissa ja tehneet lapsia, joten miksi ydinperheettömän pitäisi aina olla se, joka joustaa? Miksi hänen elämänsä ja menonsa olisivat toisarvoisia? Jokainen kuitenkin elää sitä omaa, ainutlaatuista elämäänsä ja joku voi haluta lomansa johonkin kohtaan siksi, että on kavereiden tai sukulaisten kanssa sovittu menoja. Eikä se ole yhtään vähempiarvoinen suunnitelma kuin lapsellisten menot.
Muutama osuva lainaus Riikosen kirjasta:
”En ole koskaan kokenut olevani vajaa ilman parisuhdetta.”
”Jos ihminen ei itse sulaudu muottiin, muut painostavat.”
”Kaikkein viimeeksi uskotaan, että sinkku ei ole välttämättä etsimässä ketään tai mitään.”
Voin allekirjoittaa monien muiden pointtien lisäksi nämäkin. Joskus uskoin yhteiskunnan painetta, että vain parisuhteen kautta voi ihminen löytää suunnan ja onnen elämälleen, mutta myöhemmin huomasin, että näin ei suinkaan ole. Ja kun aloin elää enemmän itselleni, enkä yhteiskunnalle, huomasin, miten juurikin ulkopuolelta yritettiin saada minut johonkin lokeroon. Eikä sitten oikein ymmärretty sitä, miksi en halunnut siihen lokeroon mennä. Nyt olen tyytyväinen, että en toiminut vastoin omaa persoonaani paineen ja odotusten alla. Ja vaikuttaisi siltä, että yhteiskunta alkaa laajemmalla tasolla ymmärtää, että kaikilla sinkuilla ei välttämättä ole aina haku päällä, eivätkä kaikki kaipaa toista ihmistä kotiinsa. Sinkkuihin ja muihin yksin eläviin kohdistuvat asenteet eivät ole yksilöiden vika, vaan yhteiskunta on opettanut meidät ajattelemaan tietyllä tavalla. Mutta muutokset ovat onneksi jo alkaneet.

Olen myös valitettavasti saanut todistaa Riikosenkin mainitsemia tilanteita, että jos järjestetään juhlat vaikkapa naisten kesken, niin lähes aina joku haluaa tuoda lapsen tai puolison paikalle. Osa kysyy, osa vain tuo. Ja jos juhlien järjestäjä sanoisi, että ei sovi, niin jostain syystä se ei (tietyille) aikuisille ihmisille sovi vaan siitä kehkeytyy riita. Riikosen sanoin: ”Menetin oikeuden määritellä omat juhlani.”
Tiedän, että oikeastaan mikään kokemus ei ole ainutlaatuinen vaan aina löytyy jostain joku toinen, jolla on sama kokemus. Silti jotain syystä joskus mietin, että onkohan kenellekään muulle käynyt niin, että tosiaan menetti oikeuden määritellä omat juhlansa. Joten siinä mielessä Yksin, kiitos tarjosi hyvää vertaistukea ja muistutusta, että kyllä vain, monet kokevat samoja asioita. Järjestävän tahon juhlien tyylin kunnioittamatta jättäminen kertoo mielestäni vastapuolen välinpitämättömyydestä ja joissain tapauksessa ajattelemattomuudesta. Varmasti myös yhteiskunnan luomasta näkökulmasta, että ”the more the merrier” ja siitäkin, että (jotkut) ihmiset muuttuvat parisuhteessa yhdeksi yksiköksi, joten sitä kautta suhteen toiselle osapuolelle tarkoitettu kutsu mielletään molemmille osoitetuksi. Vaikka näin ei tietenkään automaattisesti ole.
Riikonen nostaa yhdeksi ongelmalliseksi esimerkiksi Ensitreffit alttarilla -ohjelman. Se ei toimi ihmisten ehdoilla vaan parisuhteen ja häiden koreografian mukaan. Mitä väliä sillä, että parit ovat ventoveraita, kyllähän silti pitäisi toteuttaa parisuhdekuviota ilman oikeassa elämässä tapahtuvaa pohjatyötä (=tutustumista). Ja sitten katsojat arvostelevat pareja, koska eivät ”osaa olla parisuhteissa”. Ja puolisolle pitäisi heti häiden jälkeen tulla käpälöintioikeus, ennen kuin orastavaakaan luottamusta on rakennettu. Lisäksi koetaan edelleen, että ”normaaliin” parisuhteeseen kuuluu asua puolison kanssa, joten sekin kuuluu osana parisuhdekoregrafiaan ilman sen kunnollista muistamista, että parit todella ovat ventovieraita.
Katsoin Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa pari ensimmäistä kautta, ja sitten minua alkoi jokin hiertää. En osannut sitä kunnolla määritellä ennen kuin luin Riikosen huomiot. Ja sitten alkoi inhottaa se, miten somessa katsojat kommentoivat toisten parisuhdetta vain muutamien leikattujen pätkien perusteella ja vertaavat sitä pitkien parisuhteiden kaavoihin. Kuten somessa useinkin, niin näissäkin tapauksissa ihmisiä haukuttiin parisuhdekelvottomiksi, sekä ihmeteltiin, kun ohjelmaan lähtevät murtuivat paineen alla ja luovuttivat. Ja sitten kommentit olivat tyyliin, että eikö nykyään enää edes yritetä panostaa suhteeseen. Luulen, että melko moni unohti/unohtaa, että ohjelman parit ovat tavallisia ihmisiä, eivätkä he voi pakottaa itseään mihinkään odotuksiin tai koregrafioihin vain siksi, että ovat lähteneet ohjelmaan mukaan.
"En ole koskaan ymmärtänyt, miksi minun pitäisi ennakoida myöhemmän minäni mahdollisia (ja epätodennäköisiä) toiveita toimimalla itseäni vastaan nyt." [Lasten hakkimisesta]

Nimenomaan. Mitä väliä, jos vaikka elämän viimeisen vuoden katuisikin sitä, että ei ole tehnyt lapsia? Se on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin katua lapsien tekemistä. Niitä kun ei voi palauttaa sen jälkeen, kun ne ovat maailman pullahtaneet. Ja sitä paitsi on turha lähteä arvailemaan, miltä vaikka 20 vuoden päästä voisi tuntua, koska sitä on mahdoton tietää.
Monesti tietty osa ihmisistä sanoo, että kannattaa hankkia lapsia, jotta ei eläkkeellä olisi yksin. Tämä on ongelmallinen näkökulma monellakin tapaa. Koska tulevaa ei voi ennustaa, voi lapsi sairastua vakavasti tai kuolla ennen vanhempaansa. Voi olla, että välit rikkoutuvat, lapsi voi joutua vankilaan tai muuttaa ulkomaille. Entä eikö eläkkeellä yksin jäämistä pelkäävillä ihmisillä ole ystäviä tai muita sukulaisia, jos lapsia tehdään seuralaisiksi? Eikä lapsen tehtävä edes ole viihdyttää vanhempiaan eläkkeellä. Lapset voivat toki auttaa löytämään harrastuksia ja viihdykkeitä, mutta sillä lapsella on myös oma elämä ja velvollisuudet.
Usein se sama ryhmä, joka vannoo lapsen hankkimisen olevan ihmisen elämän tarkoitus ja velvollisuus, ajattelee myös, että sinkun tai lapsettoman elämä on puutosta. Riikonen on kuullut sellaistakin, että sinkku ”yrittää olla parisuhteessa itsensä kanssa” ja ostaa kukkiakin siksi, että ne symboloivat parisuhdetta. Koska kuka sinkku nyt ostaisi kukkia itselleen siksi, että yksinkertaisesti haluaa kukkia kotiinsa. Mielestäni nämä kommentit kertovat sanojastaan kaiken oleellisen: jos on itse onnellinen omassa elämässään ja tyytyväinen valintoihinsa, ei tarvitse kummaksua, arvostella ja moittia muiden ihmisten elämää. Minua ei esimerkiksi yhtään kiinnosta, ostaako joku kukkia itselleen millä perusteella, tekeekö lapsia vai ei (ja millä perusteella) tai kenen kanssa asuu.
"Hyvään yksinoloon tarvitaan malleja, jotta kenenkään ei tarvitsisi luulla olevansa harvinainen poikkeus."

Vapaaehtoisesti yksin oleminen on aivan yhtä oikein kuin parisuhdekin. Ei ole mitään lakia tai velvollisuutta pariutua, tehdä lapsia tai kerätä ympärilleen satojen ihmisen (Facebook-)kaverilistaa, jos se ei tunnu hyvältä. On täysin okei käydä yksin syömässä, matkoilla ja elokuvissa.
Tein ensimmäisen lomamatkani yksin vuonna 2014, kun menin Tukholmaan ABBA-museon järjestämään Euroviisuvoiton 40-vuotisjuhlatapahtumaan. Valitsin Tukholman siksi, että se oli lähellä, kaupunki oli jossain määrin tuttu ja koin kohteen turvalliseksi. Olin vain neljä päivää, koska se tuntui hyvältä pituudelta ensimmäiselle ulkomaan soolomatkalle.
Alkuun hieman jännitin, millainen matkasta tulisi, vaikka olinkin aiemmin reissannut Mallorcan saarta ristiin rastiin silloisen työharjoittelun aikana. Vaikka matkustin silloinkin kohteeseen yksin, oli paikalla useampia muita harjoittelijoita, joiden kanssa teimme paljon asioita yhdessä, joten en varsinaisesti koe, että tuo matka oli sooloreissu.
Tukholmassa kaikki meni nappiin, ja koin tietynlaisen ahaa-elämyksen sen suhteen, miten helppoa yksikseen matkaaminen on ja miten kivaa on mennä täysin oman fiiliksen ja jaksamisen mukaan. Tukholman jälkeen päätin ottaa isomman ja rohkeamman askeleen ja mennä kaupunkiin, jossa en ollut aiemmin ollut. Samana vuonna neljä kuukautta myöhemmin matkustin Barcelonaan. Tein huolellista taustatyötä niin turvallisuusasioista kuin vierailukohteista. Ja jonkinlaisella ylpeydellä voinen kertoa, että minua ei edes yritetty ryöstää matkan aikana. Hämäriä tyyppejä toki katukuvassa näkyi, mutta he eivät olleet kiinnostuneita minusta. Barcelonan jälkeen olen matkustanut yksin niin ulkomailla kuin kotimaassakin.
Olin kyllä aiemmin käynyt vaikkapa Porvoossa ja Turussa itsekseni, mutta tuon Tukholman-matkan jälkeen tajusin, että kotimaassakin voi yöpyä, eikä vain käydä keikalla ja lähteä kotiin. Sittemmin olen käynyt festareilla mm. Seinäjoella ja Porissa, sekä lomamatkalla Rovaniemellä. Ja vaikka yksin olen matkannutkin, on joka paikassa aina löytynyt juttuseuraa. Milloin festarijonossa, aamuyöllä juna-asemalla tai hotellin aamiaisella. Osa on ihmetellyt yksin matkaajaa ja olettanut, että olen työmatkalla, osa ei ole reagoinut mitenkään.
Tähän sopiikin pari lainausta Riikosen kirjasta: ”On outo kuvitelma, että yksinään reissailisi kontaktittomassa umpiossa. – – Mikään kohde ei maagisesti tyhjene, kun yksin matkustava saapuu.”
Suosittelen siis mitä lämpimmin olemaan rohkea ja ottamaan sen ensimmäisen askeleen yksin matkailuun. Jos se jännittää, kannattaa aloittaa pienesti ja tutusta paikasta. Alkuun se voi olla vaikka päiväretki naapurikaupunkiin, sitten kenties yhden yön vierailu. Ehkä sitten voi käydä jossain kauempana tai jos tuntuu, että laastari on helpoin repäistä kerralla, niin suuntaa suoraan ulkomaille. Tallinna, Tukholma ja Vilna esimerkiksi ovat lähellä olevia helppoja kaupunkeja soolomatkaajalle.
Minua helpotti se, että tosiaan tein alkuun kullekin päivälle suunnitelmat, mihin halusin mennä. Toki netistä ennakkoon ostetut liput olivat myös edullisempia. Ja mitä olen maasta ja kaupungista riippumatta huomannut, niin kysyä voi aina. Joko hotellista, juna-asemalta tai julkisella paikalla vastaantulijoilta. Ihmiset ovat myös usein niin keskittyneitä omaan napaansa, että vaikkapa ravintolassa ei kukaan välitä, oletko yksin. Joskus tarjoilijat tai lippukassan ihmiset saattavat kiinnostua ja kysyä, oletko yksin, ja ainakin oman kokemuksen mukaan kysymykset ovat vilpitöntä kiinnostusta ja halua keskustella.
Yksin matkustamiselle ei tarvitse löytyä mitään hyvää ja syvällistä syytä, kuten Riikonenkin kirjassaan toteaa. Ei tosiaankaan ole pakko ottaa paineita ihmisenä kasvamisesta tai mistään muustakaan, vaikka jotkut ihmiset kenties sitä odottavat. Siinä missä parit voivat matkustaa vain matkustamisen ilosta, olla aivottomasti lomalla ja hakea vain maisemanvaihdosta, pätevät samat syyt sooloilijallekin. Toki matkoilla oppii itsestään paljon, mutta jos jollain matkalla ei opi, niin ei sillä ole väliä.

Jos olet miettinyt soolomatkailua tai pienempienkin asioiden tekemistä yksin, niin rohkaisen seuraamaan omaa fiilistä ja toteuttamaan suunnitelmat. Se kannattaa.
Kirjailija: Marika Riikonen
Kirja: Yksin, kiitos
Kustantaja: Hertta
Sivuja: 264
Vuosi: 2023