Periaatteessa tämä keikkaraportti kuuluisi Musiikkinurkan puolelle, mutta koska kirjoitan samalla myös yleisesti fiiliksiä matkasta, niin tulkoon koko setti nyt tänne blogin puolelle.
Matkustin tosiaan muutamaksi päiväksi Vilnaan, ihan vain Rammsteinin takia, mutta ehdin siinä hieman tutustua kaupunkiinkin.
Matkaan lähdin sunnuntaina, jotta ehtisin hieman levähtää ennen maanantain keikkaa. Kevät on ollut opiskelujen, työharjoittelun ja palkkatyön vuoksi aikamoista haipakkaa, joten halusin keikan molemmille puolille “välipäivän”.
Ostin hotellit tosiaan jo syksyllä, kun lipunmyynti aukesi, joten selvisin halvalla, koska kolmelta yöltä hinta oli vain 120e. Majoituin Art City Inn -hotellissa, joka sijaitsee n. 25 minuutin kävelymatkan päässä Vingio parkas -puistosta, eli varsin hyvä valinta. Huoneet olivat siistejä ja hintaan kuuluva aamiainen perushyvä. Lisäksi huoneessa oli pieni jää-/viileäkaappi, johon sai hyvin mahtumaan muutamat jugurttipurkit ja evässalaatit. Ainoastaan äänieritys oli huonohko, mutta korvatulpilla sain oikein hyvin nukuttua. Vilnassa sattui myös tuohon aikaan olemaan kunnon hellepäivät ja aurinko lämmitti seiniä koko päivän, joten nukuin ikkuna auki, koska en viitsinyt laittaa koneellista ilmastointia päälle.
Koska lento oli aikaisin aamusta perillä Vilnassa ja hotelliin pääsi vasta klo 14, niin päätin kävellä 6 kilsan matkan keskustaan. Reitti oli selkeä, sillä se on käytännössä koko ajan vain suoraa. Mielestäni tuolla matkalla ei voi eksyä, ja samalla näkee kivasti kaupunkia.
Kävin myös pyörähtämässä Vingio-puistossa tsekkaamassa reitit ja mestat, missä sitten seuraavana päivänä rytisisi. Siellä oli muitakin uteliaita aitojen takana pyörimässä ja tiukkailmeinen vartija, joka kyllä katseen voimalla piti ainakin valtaosan ihmistä ruodussa.
Jonkin aikaa istuin puistossa lukemassa kirjaa, kunnes kaupan kautta suunnistin hotellille. Hinnathan siis ovat n. puolet vähemmän kuin Suomessa, joten melkein olisi tehnyt mieli ostaa kuukauden ruoat ja viedä ne mukana Suomeen.
Fiiliksiä Rammsteinin Vingio-puiston konsertista
Maanantaina oli oikeastaan aika vaikea keskittyä yhtään mihinkään, kun tuntui niin siistiltä, että ihan muutaman tunnin päästä pääsisin taas Rammsteinin keikalle ja tällä kertaa ihan uudessa paikassa. Vaikka edellisestä kerrasta on vain vuosi, niin silti joka kerta keikkapäivänä tuntuu kuin vuosia olisi kulunut useampikin. Varmaan siksi, että yleensä näin onkin.
Minulla oli Feuerzone-lippu, mutta en varsinaisesti hinkunut eturiviin, joten olin konserttipaikalla vähän klo 19 jälkeen. Tuttuun tapaan jokaisella puistoon vievällä tiellä oli mustapaitaisten ihmisten virta. Ja joka kerta sekin tuntuu yhtä siistiltä, kun on samanhenkisiä ihmisiä niin monta samaan aikaan liikenteessä. “Normaalissa” katukuvassakin Rammstein-paitojen näkeminen sykähdytti mukavasti. Niin ja jo Helsinki-Vantaan lentokentällä juttelin ensimmäisten konserttiin tulijoiden kanssa.
Vilnassa tosiaan tsekkasivat, että lipussa ja henkkareissa oli sama nimi, ja koska otin kaikki asiakirjat valmiiksi, niin sisäänmeno kaikkinensa taisi viedä ehkä pari minuuttia.
Alue oli mielestäni hieno ja puistoissa on aina kivaa lisäfiilistä, kun on ulkotapahtuma kyseessä. Ja kaikki ovat melkein kuin luksusta vuosien takaiseen Vantaan Rockfestin kivipeltofiaskoon verrattuna.
Sain paikan n. kolmannesta rivistä, joskin sijoitus keikan aikana hieman muuttui. Paikoitellen oli tietysti vaikea nähdä mitään, kun olen niin lyhyt ja edessä oli luonnollisesti niitä pidempiä tyyppejä. Mietin siinä, että ehkä Helsingissä voisikin vaikka jäädä Feuerzonen takaosaan, koska siellä kuulemani mukaan on vähän väljempää. Vaikka nytkään ei mitään tönimisiä juurikaan ollut, niin kyllähän tuo kieltämättä aika tiivistunnelmaista oli. Muistikuvieni mukaan viime vuoden Tallinnan keikalla minulla oli koko ajan ympärilläni pieni hengitystila, vaikka melko lähellä eturiviä olin silloinkin.
Ympärilläni yleisö käyttäytyi ihan hyvin, vaikka aina toki muutama sekoilija joukkoon mahtuukin. Onneksi nämäkin tyypit joko katosivat itsestään tai vaimensivat käytöstään muut huomioonottavaisemmaksi. Ymmärrän, että tiiviissä ihmismassassa on vaikea fiilistellä täysillä, mutta kyllä samaan aikaan pitää ottaa muutkin ihmiset huomioon, eikä itsekeskeisellä ördäilyllään viedä kaikkien fiilistä. Kuten sanottua: mitään isompaa ei tosiaan tapahtunut ja kaikki meni oikein hyvin.
Settilista oli paljolti samanlainen kuin vuosi sitten, tosin onneksi muutamia biisejä oli vaihdettu. Hieman kyllä jäi harmittamaan, että Dicke Titten ei päässyt settilistalle mukaan, koska sitä olisin eniten toivonut.
Olisihan Rammsteinin tuotannossa toki lukuisia biisejä, joita mielellään kuulisin livenä, joten oikeasti on ihan sama, mitä he soittavat, sillä show on pääasia. Silti olisin toivonut vähän isompia muutoksia, koska setti ei ole suurempia muutoksia nähnyt Tampereen keikkojen jälkeen. Plussana vanhana uutena Bestrafe mich, joka ei käsittääkseni ole suuren kansan tuntema biisi, vaan pikemminkin yhtyeen tuotannon suurkuluttajien. Minä kyllä tykkään, kun artistit soittavat niitä ei-sinkkujulkaisuja tai muita ei-niin-suosittuja. Maija Vilkkumaahan teki ihan erillisiä keikkoja, joissa soitti vain juuri näitä ns. b-puolia, ja olisi kyllä mahtavaa, jos muut artistit tarttuisivat tähän ideaan.
Niin ikään oli hienoa, että sekä Rammlied että Rammstein olivat päässeet mukaan, joista ensiksimainittu toimi setin aloittajana. Ei ehkä niin kova aloitusbiisi kuin Ich tu dir Weh, Ramm4 tai Armee der Tristen, mutta toimii silti hyvänä vaihteluna.
Olen erityisen iloinen, että Puppe oli edelleen mukana. Se on ehdottomasti yksi kovimmista Rammstein-biiseistä. No joo, tietty tämmöinen puhe on turhaa, koska totuus on se, että melkein kaikkien biisien kohdalla voisin sanoa samaa. Mutta Puppessa on jotain ekstraa, jotain, miksi se kolahtaa vähän enemmän kuin jotkut toiset biisit. Ja mikäs herkullisempaa kuin nähdä Tillin polttavan lastenvaunuja, joista pilkottaa vauvan pää.
Luonnollisesti mukana olivat hittibiisit ja keikkavakiot kuten Du hast, Ich will, Mein Teil, Deutschland, Sonne ja Mein Herz brennt. Viimeisenä kuultiin Adieu, joka on täydellinen päätösbiisi. Sopivasti rytinää, haikeutta ja helpot sanat laulaa mukana.
Rammsteinin konsertti oli juuri niin kova ja upea kuin aiemmatkin tähän asti, ja kannatti ehdottomasti ottaa pieni musiikin sävyttämä miniloma. Eikä edelleenkään ole mitään vastaavaa fiilistä kuin se, kun hevikansa lähtee yhtenä massana kävelemään konserttipaikalta keskustaan.
Lumoava Vilnan vanhakaupunki ja vehreät puistot
Tiistaina aurinko lämmitti tuttuun tapaan jo ennen kymmentä, kun lähdin ensimmäiselle kaupunkierrokselle. Olin nukkunut yöllä vain viitisen tuntia, ja alkuperäinen tarkoitus oli aamiaisen jälkeen mennä takaisin nukkumaan, mutta ehkä keikan jälkeinen flow oli vielä jollain tapaa päällä, koska en saanutkaan unta.
Kävin pyörimässä Vilnan tuomiokirkolla ja sen vieressä olevissa puistoissa. Ajatuksena oli käydä Gediminasin linnan tornissa, mutta puolessa välissä mäkeä totesin, ettei korkeanpaikankammoni mahdollista ihan ylös asti kiipeämistä, kun olisi vielä pitänyt mennä kapeita, puisia portaita. Niinpä käveleskelin puistoja ihastellen ja pääsinpä rapsuttamaan yhtä koiraakin.
Iltasella lähdin vielä käymään vanhassakaupungissa, koska “aamuvuorossa” en jaksanutkaan tehdä koko kierrosta. Äkkinäinen helle vähän painoi, kun ei siihen vielä ollut tottunut ja toki edellisillan Feuerzone-fiilistely.
Oli kyllä aivan ihanaa päästä kiertämään aivan uusia kulmia. Tukholman ja Tallinnan vanhatkaupungit on niin loppuunkoluttu (vaikka niissä onkin joka reissulla silti pakko käydä), ettei niiden yksityiskohtiin jaksa enää suuremmin paneutua. Mutta nyt Vilnassa ihastelin melkein jokaista rakennusta ja harmittelin, etten ollut ottanut järkkäriä mukaan. Kenties ensi kerralla.
Vilna on siitä kiinnostava kaupunki, että siellä on joka puolella rinnakkain uutta ja modernia ja sen lisäksi rappeutuneita ja juuri ja juuri kasassa pysyviä rakennuksia. Ymmärrettävistä syistä rahaa kunnostuksiin on rajallisesti, eikä rakentaminen tapahdu hetkessä. Tavallaan vähän surullista, mutta toisaalta tuo katukuvaan persoonallisuutta ja herättää ainakin minussa mielenkiinnon tutustua maan ja kaupungin historian vaiheisiin tarkemmin.
Minä koin Vilnan sympaattisena ja helposti hahmotettavana kaupunkina. Ainut miinuspuoli oli se, että en ymmärtänyt kieltä sitten yhtään. Eikä oma kielitaitopohjani edes auttanut päättelemään sanoja, koska liettua ei kuulu germaanisiin tai romaanisiin kieliin. Muutamia sanoja yritin sanakirjasta katsoa, mutta totesin tehtävän mahdottomaksi. Ja yritin myös mielessäni toistaa bussin kuulutuksia, mutta ihan ei jäänyt ääntämissäännöt mieleen. Ehkä johonkin väliin voisi ottaa liettuan alkeiskurssin.
Minulle jäi siis oikein hyvät kokemukset niin konserttijärjestelyistä, hotellista ja muutamaa poikkeusta luukunottamatta myös kauppojen asiakaspalvelijoista.
Lentokentälle vievän 3G-bussin pysäkki oli vain 5 minuutin päässä hotellistani, ja 1 euron hintaisen lipun sai kätevästi ostettua kuskilta. Vilnassa bussi pysähtyy viittaamatta ja painamatta, joten hieman täytyi alkuun opiskella paikallisten toimintatapoja tarkkailemalla, että osasin toimia oikein. Mutta eipä viittaamisesta nyt kivitetäkään.
Niin ikään kentällä turvatarkastus ja pienet ostokset sujuivat vaivattomasti, eli oikeastaan tämän paremmin ei matkani olisi voinut mennä. Ehdottomasti haluaisin joskus mennä uudestaan ja kunnolla tutustua kaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Niin paljon jäi nyt kokematta.
