Oheisen tarinan rungon kirjoitin taannoin aamusivuina, ja nyt muutamilla muokkauksilla tein siitä julkaisukelpoisen.
Ikävä on välillä niin kova, että mikään ei tunnu auttavan. Tyhjä tunne lamaannuttaa, itkeminenkään ei helpota. Olen pysyvästi menettänyt osan itsestäni.
Kun näen syksyn tuulissa pyöriviä kuivia lehtiä, ajattelen häntä. Miten hän olisi sukeltanut lehtikasaan, heittänyt lehtiä ilmaan ja katsonut minua virnuillen. Vesisateiden saapuessa ihmiset ympärilläni alkoivat valittaa kosteudesta ja pimeydestä. Vaan ei hän. Joskus hän katsoi taivaalle mietteliäänä, mutta hetkeä myöhemmin oli taas intoa täynnä ja ryntäsi ulos. Minä makasin sohvalla, enkä jaksanut uskoa, että huominen olisi tätä päivää parempi.
Hänen lähtönsä jälkeen olen nähnyt aina vain vähemmän hyvää maailmassa ja ihmisissä. Hän valoi minuun uskoa, sai nauramaan hölmöille asioille ja muistutti, että vahvuus on sitä, että pysyy kiinni päätöksissään. Ilman häntä en enää löydä niitä hassuja tapahtumia ja hetkiä, joille ennen nauroin. Tiedän, että niitä edelleen jossain on, mutta missä, en tiedä. En jaksa olla vahva, koska hän ei ole päivittäin näyttämässä, miten se tehdään. Aivan kuin hänellä olisi ollut tiedossa salaiset keinot elämästä selviytymiseen, mutta hän vei ne mukanaan sinne, minne minä en ennen häntä päässyt.
Tiesin kyllä, että hänen sairautensa ei ollut parannettavissa ja lääkkeilläkin saimme lisäaikaa vain muutaman henkäyksen verran. Silti silloin osasin nauttia täysillä niistä hetkistä, jotka saimme olla yhdessä. Diagnoosin jälkeen jokainen eletty päivä tuntui lahjalta. Aina iltaisin sanoin hänelle, että saimme taas yhden päivän pakettiin, eikö olekin hienoa. Jokainen hetki, vaikka vain hiljaa sohvalla istuskelu, tuntui elämisen arvoiselta. Nyt pelkästään herääminen tuntuu tarkoituksettomalta.
Vaikka hänen voimansa alkoivat hiipua, hän ei suostunut olemaan heikko. Meistä kahdesta minä olin se, joka ensimmäisenä kadotti taistelutahtonsa. Viimeisinä tunteinaankin hän osoitti jaksavansa itse kantaa itsensä, vaikka minä olisin halunnut olla tukipilarina ja kävellä hänen puolestaan. Hän ei ominaiseen tapaansa antanut rahtuakaan periksi, vaan eli täysillä kuin vain sellainen ihminen osaa, jota eivät elämän vastamäet onnistuneet koskaan lannistamaan kuin korkeintaan muutamiksi tunneiksi kerrallaan. Kuinka olisinkaan halunnut oppia häneltä lisää ja ehkä varastaa itselleni rahtusen hänen asennettaan korjaamaan omat puutteeni.
Nyt mietin päivittäin, mitä hän juuri nyt tekisi. Melkein näen hänet vieressäni, mutta en voi koskettaa. Niinpä luhistun toistuvasti lattialle makaamaan ja huutamaan tuskaani ääneen.
Pala minua on lopullisesti pois, enkä saa sitä koskaan takaisin. Se pala otettiin pois sydämestäni sillä hetkellä, kun pieni poikani hymyili minulle rohkaisevasti ennen silmiensä sulkemista.
