Minitarina | Liisa ja Cecilia

oranssi kissa ulkona ruohikossa

Aurinko häviää puiden taakse, eikä ikkunoista tulvi ympärilleni vähäisintäkään valoa. Astun kynnyksen yli, seison ja kuuntelen. Vaaleanharmaassa huoneessa vallitsee hiljaisuus. Ei pienintäkään kolahdusta tai hengähdystä. Ei edes edellisellä viikolla kuuluneita pehmeitä kissan tassujen askeleita. Töps, töps. Onkohan kissa karannut? Tai ehkä se on annettu pois, koska joulukuussa se sähisi nurkassa. En osaa varmasti sanoa sen kohtalosta, sillä en ole puhunut Cecilian kanssa. Pitäisi kyllä.

Cecilia ei ole hänen oikea nimensä, mutta Cecilia on eksoottisempi kuin Liisa ja minä tunnen hänet Ceciliana. Cecilia on ripeä, hymyilevä ja sympaattinen nainen. Hän on kissaihminen, mutta tykkää vähän enemmän lampaista. Lampaat vaatisivat maatilan, ja sellaista Cecilialla ei ole. Hänellä on vain valkoisessa kerrostalossa huoneisto ja lisäksi siirtolapuutarhan mökki. 

Luulen, että mökin seinät ovat punaiset tai keltaiset, koska molemmat ovat voimakkaita värejä, ja Cecilia pukeutuu persoonallisiin väreihin. Liisan persoona on harmaa ja vaatteet mustia. Enimmäkseen. Haluaisin tutustua paremmin Ceciliaan, koska hänestä saan voimaa. En tiedä, miten hän sen tekee, mutta on uskomatonta olla hänen seurassaan. Hän kertoo tarinoitaan vuosikymmeniä jatkuneesta elämästään ja kaivaa esille valokuva-albumin, jossa on hymyileviä kasvoja, haalistuneita maisemia ja juhannusruusuja. Kun uppoudun valokuviin, tunnen rauhaa ja onnellisuutta. Uskallan antaa naurun purkautua huuliltani.

Joulukuussa, kun kissa vielä oli paikalla, vaaleanharmaat seinät olivat kirjavat, mutta taulut seinillä samat. Joskin osa niistä roikkui vinossa. Silloin mattokin oli tahrainen ja vaatehuone sekaisin. Tuosta kaikesta tuli pää kovin kipeäksi, koska kokonaisuudessa ei ollut tasapainoa. En pidä epätasapainosta, sillä se saa levottomaksi ja levottomuus saa mielen pyörimään pahemmin kuin lavuaarista viemäriin tuskallisen hitaasti valuva vesi. Ja kun mieli on pyörinyt lavuaarin pohjalle, aika seisahtuu ja tulee pimeys. Erilainen pimeys kuin auringonlaskun jälkeen. En pidä siitä, koska silloin seinät katoavat sumuksi, äänet mykistyvät ja Cecilia vilkuttaa sympaattisesti, mutta surumielinen ilme kasvoillaan. Tuntuu siltä kuin hän hyvästelisi, mutta silti hän on aina palannut takaisin. Ehkä hänkään ei saa elämästä kaikkea irti ilman minua. Ehkä hän siksi vaihtelee seiniensä värejä niin harmillisen usein.

sisällä ikkunan edessä puinen pöytä ja penkki

Liian pitkältä tuntuneen tauon jälkeen yritän jälleen tavata tuota punatukkaista naista, jolla vielä joulukuun aikaan oli sähisevä kissa ja keittiön radiossa soi Matin ja Tepon Kulkuset. Ovi on tiukemmassa lukossa kuin aiemmin, mutta lopulta se naksahtaa auki lähes itsestään. Taulut lojuvat rikkinäisinä lattialla, seinät ovat poissa. Kirkkaat auringonsäteet melkein sokaisevat minut ja melu särkee korviani. En yleensä huutanut Cecilian luona, mutta nyt en voinut muutakaan. Suosikkipaikkani on pistetty säpäleiksi, enkä ole varma tulenko näkemään Ceciliaa enää koskaan.Huutavat äänet muuttuvat yhtenäiseksi kuoroksi ja sanovat, että Cecilia on mennyt ja siksi on aika tuoda Liisa takaisin. Mutta Liisa on tylsä, yksinkertainen ja hän inhoaa Mattia ja Teppoa, enkä minä viihdy Liisan seurassa. 

Suljen silmäni valolta ja toivon seinien palaavan entiselleen. Avaan varovasti ensin vasemman silmäni ja sitten oikean. Ilokseni huomaan, että huone on jälleen ehyt ja kauniit taulut ovat suorassa omilla paikoillaan. Seinien väri on rauhoittavan sininen ja keittiön suljetun oven takaa kuuluu naisen ääni, joka hyräilee Matin ja Tepon Kaiken takana on nainen -kappaletta.

Kommentoi