Tämänkertaiseen tajunnanvirtaminitarinaan hain inspiraatiota ottamastani kuvasta. 

*

Äänetön aamu. Kävelytietä suojaa koskematon lumipeitto. Meren yli puhaltava tuuli pureutuu talvitakkini hupun alle. Käännän selkäni tuulelle, kun pysähdyn autioituneen leikkipaikan viereen. Vielä kesällä täällä naurettiin, juostiin ja kuiskailtiin salaisuuksia. Mutta ei enää. Jäljellä ovat vain ruostuvat laitteet, hangen alla paleltuvat pehmonallet ja seiniin piirretyt graffitit. Taivas ei ole sininen, ei ole ollut enää sen jälkeen, kun aurinko lakkasi nousemasta muutama kuukausi sitten. Selittäköön tieteilijät sen kuten haluavat, mutta olen varma, että maailmanloppu on alkanut. 

Hiljaisuus särkee korviani. Kiristän huppuni naruja, katselen hetken leikkipuiston takana olevan kerrostalon harvoja valoja ja käännyn jatkamaan matkaa. Kun äänet palaavat, en aio olla paikalla. On pysyttävä liikkeessä vielä yksi minuutti, tunti, päivä. Vielä yksi äänetön aamu.