22.10.2024
Elokuvapäiväkirja #1
Kaikista katsomistani elokuvista ei ole niin paljon sanottavaa, että niille kannattaisi jokaiselle tehdä oma sivunsa. Niinpä päätin, että teen erilaisia koostesivuja, joissa lyhyesti kommentoin useampaa leffaa. Vaikka en nyt lajittelekaan elokuvia katsomisajankohdan mukaan, niin en keksinyt osuvampaa nimeä, joten mennään nyt päiväkirjalla.
Elokuvapäiväkirjan tämänkertaisessa osiossa seuraavat elokuvat: Deadpool & Wolverine, One Life, Hope Springs ja Kärpänen. Kaikki ovat sellaisia elokuvia, jotka osuvat Helmetin vuoden 2024 elokuvahaasteeseen.
Huom. Luvassa jonkin verran juonipaljastuksia.
Deadpool & Wolverine (2024)
Olen käynyt leffateatterissa katsomassa kaksi aiempaa Deadpool-leffaa, joten tokihan Deadpool & Wolverine piti niin ikään mennä teatteriin katsomaan.
Mielestäni elokuva toimi ja lunasti odotukset. Deadpoolin huumori uppoaa minuun täysillä ja nautin siitä, miten hän sivaltaa sanoillaan ihan kaikkia tasapuolisesti. Wolverinen hahmo on hieman vähemmän tuttu, mutta kyllähän hänkin tähän elokuvaan oikein hienosti sopi tuomaan oman persoonallisen mausteensa.
Joskus elokuvasarjojen jatko-osat, varsinkin kakkosen jälkeen tulevat, voivat olla aikamoista kuraa, mutta onneksi näin ei nyt päässyt käymään. Deadpool & Wolverinessa oli sopivasti uusia juttuja, vanhoja tuttua ja riittävästi toimintaa pitämässä mielenkiintoa yllä alusta loppuun.
One Life (2004)
Anthony Hopkins on yksi suosikkinäyttelijöitäni, joten lähtökohtaisesti olen valmis antamaan elokuvalla lisäpisteitä, jos hän on mukana. Uskon kuitenkin, että One Life olisi toiminut toisellakin näyttelijällä, mutta Hopkins loisti kyllä erinomaisesti roolissaan – jälleen kerran. Luonnollisesti myös sivuosissa oli liuta hyvä näyttelijöitä, kuten Helena Bonham-Carter.
Katson valikoiden sota-aiheisia elokuvia, koska aihe ei juurikaan kiinnosta, ei elokuvissa, kirjallisuudessa tai muissakaan taiteenlajeissa. Tällä kertaa elokuva valikoitui siltä pohjalta, mikä vaikutti eniten katsottavalta, kun Finnkinolla oli viiden euron tarjouspäivä. One Life -elokuvassa ei onneksi oltu rintamalla vaan kerrottiin tarinoita sieltä toiselta puolelta. Elokuva perustuu tositapahtumiin, joten se luonnollisesti toi oman lisänsä katselukokemukseen ja Wintonin tarina onkin minulle entuudestaan jonkin verran tuttu. Loppupuolella oli odotettu ja hyvin koskettava kohtaus (tai parikin), joka paketoi kokonaisuuden tyylikkäästi. Sota-aiheesta huolimatta tämä elokuva onnistunut kokonaisuus ja hieno tarina.
Hope Springs (2003)
Hope Springs -elokuvassa sydänsuruinen englantilainen taiteilija Colin lähtee nuolemaan haavojaan Yhdysvaltoihin. Hope Springs -pikkukaupungin hotellinomistaja esittelee taiteilijan paikalliselle vapaasieluiselle naiselle, ja romanssi alkaa kyteä. Luonnollisesti myöhemmin exä saapuu paikalle ja siinä setvitään tilanteita eri osapuolien välillä. Ja mukana sopassa on omalla tavallaan kaupunginjohtajakin.
Hope Springs ei sinällään ollut kovin kummoinen saati yllättävä kokonaisuutena, mutta tykkään Colin Firthistä ja paljolti hänen takiaan katsoinkin tämän loppuun. Leffa oli kyllä sympaattinen ja siinä oli hauskoja hahmoja, joten meni ihan kivasti, kun ei flunssa-aivoilla jaksanut kunnolla keskittyä. Parempia kolmiodraamaleffoja on liuta, joten erityisen mieleenjäävä tämä ei lopulta ollut.
Kärpänen (1986)
Kärpänen-elokuvassa miehen tieteellinen koe menee pieleen ja hän tulee sulattaneeksi omat geeninsä kärpäsen kanssa. Aluksi luulin, että päähenkilö Seth Brundle olisi muuttunut saman tien pieneksi hyönteiseksi, mutta muuttuminen tapahtuikin asteittain.
Alkupuolisko elokuvasta oli mielestäni kiinnostavampi kuin loppupuolisko. Vaikka katsonkin sci-fiä ja kauhua, koin silti, että tapahtumat menivät omaan makuuni liian kummalliseksi. Varsinkin siinä vaiheessa, kun Brundlen ihmisruumis alkoi hajota kappaleiksi ja kärpänen kuoriutua sieltä alta, en oikein enää tiennyt, miten suhtautua. Se näyttäytyi minulle vähän tahattomana komiikkana. Toki fiilikseen voi vaikuttaa se, että elokuva on 80-luvulta ja jotkut sen ajan tuotokset näyttäytyvät nykyään hieman eri valossa.
En ole juurikaan katsonut Jeff Goldblumin leffoja, joten varsinaista mielipidettä hänestä näyttelijänä ei ole. Kärpäsenkin jälkeen on aika neutraali fiilis: voin kyllä katsoa muitakin hänen kuviaan, mutta minun ei välttämättä tarvitse niitä erikseen hakea.
Geena Davisin tyylistä en oikein tässä elokuvassa välittänyt. Tuntui, että hänellä oli vain muutama ilme ja muutenkin hahmo jäi aika värittömäksi. Olen Davisiltäkin nähnyt (muistaakseni) vain The Long Kiss Goodnight -elokuvan silloin 90-luvulla, eikä siitäkään ole enää muistissa paljoakaan.
Kärpänen ei ihan ollut sitä, mitä ajattelin sen olevan, mutta tavallaan ihan ok leffa kertaalleen katsottavaksi. En kuitenkaan antaisi tälle erityisiä suosituksia, sillä paljon parempiakin leffoja toki on.