29.4.2025
Viisi leffaa, jotka olen katsonut useamman kerran #1
Minulla on kyllä enemmän kuin viisi elokuvaa, joita olen katsonut useaita kertoja, mutta aloitetaan nyt ensimmäisillä satsilla. Elokuvat ovat ihan vain ”nämä tulivat ensimmäisenä mieleen” -järjestyksessä eli eivät siis ole suosikkijärjestyksessä tässä tapauksessa.
1. Eräänä kauniina päivä (One Fine Day)
Muistelisin, että katsoin Michelle Preifferin ja George Clooneyn tähdittämän Eräänä kauniina päivänä -elokuvan ensimmäisen kerran VHS-nauhalta, jonka ihan vain näyttelijöiden perusteella valitsin leffavuokraamon hyllystä. Pieni mahdollisuus on, että näin sen ensin telkkarista ja päätin vuokrata sitten uusintakatseluun, mutta tarkkaan en muista enää.
Pfeifferin ja Clooneyn roolityö ja kemiat tekivät välittömästi vaikutuksen, ja siksi tämän elokuvan pariin on pakko palata aina uudestaan. Juonikin on vetävä ja imaisee mukaansa, eikä tylsää hetkeä elokuvassa ole. Kun päähenkilöille sattuu koko ajan jotain genreen sopivia vastoinkäymisiä, pysyy katsojan mielenkiinto yllä, kun ei vain vaivattomasti edetä alusta loppuun.
Eräänä kauniina päivänä -leffan hohto ei ole vuosien myötä yhtään haihtunut vaan jaksaa viihdyttää samoin kuin ekalla katselukerralla.
2. Salaisuus pinnan alla (What Lies Beneath)
Michelle Preifferin ja Harrison Fordin tähdittämän Salaisuus pinnan alla -leffan näin ensimmäistä kertaa leffateatterissa, kun yläasteluokan kanssa kävimme sen yhdessä katsomassa. Harmi, etten muista, miten ihmeessä kauhuelokuva on mennyt läpi, koska äkkiseltään tulisi mieleen, että koulun ”sponsoroimana” voidaan katsoa vain kaikille sopivia elokuvia. No, niin tai näin, myös näin kauhukirjoja ja -leffoja noin 13-vuotiaasta asti katsoneelle tämä leffa oli oikeasti jännittävä. Muistan vielä, miten puristin leffateatterin penkin käsinojia jännimmissä kohdissa, eikä vastaavaa ole tämän jälkeen kovinkaan montaa kertaa tapahtunut.
Kun elokuva päättyi, ulkona satoi kaatamalla ja oli säkkipimeää. Olin leffan tunnelmissa vielä siinä vaiheessa, kun kävelin bussipysäkiltä kotiin ja juuri kotipihan kulmalla olin nousemassa naapuritalon viereisiä portaita ylös. Vastaan tuli mies, ja säikähdin häntä niin paljon, että hätkähdin. Voisi siis sanoa, että leffa todella teki vaikutuksen, jota tunnelmaan sopiva vesisade vielä vahvisti.
En viitsi hyviäkään kauhuleffoja katsoa kovin usein, ettei jännitys ja jännite lievenisi. Joten vaikka olenkin Salaisuus pinnan alla -elokuvan katsonut useamman kerran, en silti katso sitä edes kerran vuodessa. Nyt edellisestä kerrasta on sen verran aikaa, että ehkä voisi olla aika uusintakatselulle. Michelle Pfeiffer on siitä upea näyttelijä, että tuntuu, että hänellä on kemiaa kaikkien vastapariensa kanssa. Niin myös tässä. Kaikin puolin koukuttava ja hyytävä elokuva.
3. Ocean's Eleven
Ocean’s Elevenin ja sitä seuraavat jatko-osat ml. Ocean’s 8 -leffan olen katsonut kaikki leffateatterissa ensimmäisellä kerralla. Eleveniä ja muita ”miesjatko-osia” vuokrasin alkuun niin ikään leffavuokraamosta.
Tykkään monista George Clooneyn leffoista, ja etenkin tässä huijaririkostrilogiassa hän on mielestäni elementissään porukan johtohahmona. Näin joskus Clooneyn leffan (nimeä en saa päähäni), jossa hän esitti kovaksi keitettyä pahista ja minusta tuntui koko ajan siltä, että näen vain näyttelijän valkokankaalla, joka on valittu väärään rooliin. Kun taas Ocean’s-elokuvien kohdalla on sellainen fiilis, että seuraan oikeita tapahtumia, joissa esiintyvät hahmot ovat uskottavia omissa rooleissaan. Eli sanoisinkin, että Clooney sopii juuri tämmöisiin ”siisteihin” keikkoihin herrasmiesvarkaaksi, muttei katujen sankariksi tai reissussa rääkätyksi huumediileriksi.
4. Zorron naamio (The Mask of Zorro)
Zorron naamio oli minulle yksi ysärin isoimmista leffoista. Olen pienestä asti ollut Zorro-fani ja olen edelleen. Zorrossa vain on sitä jotain tai oikeastaan sitä kaikkea: espanjan kieltä, mystinen mies mustassa asussa, hevosia ja rikkaiden rokottamista.
Ensinnäkin leffassa ei voisi olla yhtään parempia näyttelijöitä: Anthony Hopkins, Antonio Banderas ja Catherine Zeta-Jones. Ensimmäisen katselukerran jälkeen ihastuin kaikkiin heihin koko 12-vuotiaan sydämelläni. Hopkinsin karismaan, Banderasin ääneen ja flirttiin ja Zeta-Jonesin kauneuteen ja kemiaan Banderasin kanssa. Kyseisen leffan jälkeen tykästyin Zeta-Jonesiin niin kovasti, että pitkään ajattelin hänen olevan yksi kauneimmista naisista, joita olin valkokankaalla nähnyt ja no, olen kyllä edelleenkin sitä mieltä. Ja toki iän karttuessa opin arvostamaan myös hänen näyttelijänlahjojaan. Vaikken kaikkia Zeta-Jonesin leffoja tai sarjoja ole katsonut, teinin sydämeni kokee aina pistoksen, jos joku kehtaa hänen töitään arvostella kovasti. Niin ikään Banderasista ja Hopkinsista tykkään edelleen ihan yhtä paljon kuin 90-luvulla. Ja nyt tuntuu, että ehkä tämä leffa ansaitsisi ihan oman julkaisunsa, jotta pääsisin käymään sitä ja sen merkitystä laajemmin läpi.
Leffassa toimii kaikki: ne näyttelijävalinnat myös sivuhahmoissa, huumori, juoni, dialogi, musiikki ja ihan kaikki. En usko, että voisin mitenkään löytää riittävästi sanoja tämän leffan kehumiseen.
5. Zorron legenda (The Legend of Zorro)
Zorron legenda ei tehnyt aivan yhtä suurta vaikutusta kuin ykkösosa, mutta ei se olisi millään ollut mahdollistakaan, koska ”ensi-ihastuksessa” on aina enemmän sitä jotain.
Zorron legenda on yhtä kaikki laadukas ja toimiva jatko-osa, jossa on niin ikään erinomaiset näyttelijät. Rufus Sewell oli täydellinen roisto, ja ai että, miten vihasin hänen hahmoaan. Loistavaa roolityötä siis. Niin ikään juoni on huolella rakennettu ja kokonaisuus toimii uskottavasti ykkösosan jatkona.