Meg Gabotilta ilmestyi Prinsessapäiväkirjat-kirja vuonna 2000, jonka tarinaan pohjautuva samanniminen elokuva ilmestyi vuonna 2001.
Perusajatus on molemmissa sama: äitinsä kanssa asuva teini-ikäinen Mia Thermopolis saa kuulla olevansa Genovian kruununprinsessa. Mia elää varsin tavallista teinin elämää, johon kuuluvat haasteet koulussa, erilaiset ihmissuhteet, kehonkuvan pohtiminen ja itsensä etsiminen.
Kirja ja elokuva poikkeavat aika paljon toisistaan, ja käyn nyt läpi joitakin yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia.
HUOM! Vertailu sisältää useita ja merkittäviä juonipaljastuksia.
Oikeastaan voisi sanoa elokuvan vain ottaneen inspiraatiota kirjan hahmoista ja tapahtumista, eikä niinkään ole kirjan “suora” elokuvaversio. Tietenkään elokuva ei voi noudattaa kirjaa täysin, sillä kukapa katsoisi viisituntista elokuvaa, johon olisi sisällytetty kaikki kirjan tapahtumat. Elokuvissa ei myöskään ole samalla tavalla mahdollista päästä hahmojen pään sisälle kuten kirjassa, joten luovia ratkaisuja on tehtävä. Tavallaan vertailu ei ole reilua, koska jokainen lukija muodostaa omat mielikuvansa kirjasta ja elokuva on vain yhden työryhmän näkemys. Mutta koska vertailu on hauskaakin, niin let’s go.
Tarinan kokonaisuudesta pisteet elokuvalle
Sanon heti alkuun, että elokuva on kirjaa huomattavasti parempi. Draaman kaari on vetävämpi, samoin tapahtumien rytmi. Elokuva on tarinallisesti jouhevampi, ja siinä on selkeä päämäärä, jota kohti mennään. Lisäksi loppuratkaisu on onnistunut, sillä päähenkilö saavuttaa jotakin. Kirjassa tarina jää mielestäni epätyydyttävällä tavalla kesken, mitään suurta ei saavuteta, eikä mitään kummempaa päämäärää kohti tarinan alussa lähdetä etenemään. Päähenkilön tarkoitus tuntuu olevan vain kirjoittaa päiväkirjaa satunnaisista tapahtumista. Vaikka tässä olisikin haluttu saavuttaa autenttisen tuntuinen teinimaailma tunnekuohuineen ja irrallisine huomioineen, olisi kirjaan silti voinut sisällyttää jonkinlaisen huipentavan loppuratkaisun.
Kirjassa Mia on 14-vuotias, elokuvassa täyttämässä 16. Koska 16-vuotias on jo enemmän nuori, kun taas 14 on selkeästi lapsi, niin näin elokuvaan on saatu hieman kypsempi yleisfiilis.
Mia on tavallinen, pitkä ja lauta teinityttö, joka kokee elämänsä suurinta kriisiä rinnattomuudesta ja siitä, että hänen äitinsä seurustelee algebran opettajan kanssa. Elokuvassakin sivutaan rinnattomuusongelmaa, mutta se ei kuitenkaan ole niin suuressa roolissa kuin kirjassa. Jossa se siis on suurinpiirtein puolielämää algebrapohdintojen ohella. Elokuvan eduksi on laskettava tämäkin, että on tosiaan ikä huomioiden otettu vähän laajemmalle levittyviä ongelmia (kiusaaminen, näkymättömyys, oman itsensä etsiminen) keskiöön.
Mielestäni se, että Mia äiteineen asuu elokuvassa entisellä paloasemalla, tuo tarinaan mielenkiintoisen lisän, koska äiti on taiteilija ja vähän erikoinen persoona, jota myös asuinpaikka kuvastaa. Lisäksi paloasema tarjoaa omanlaisensa visuaalisen elementin. Kirjassa kaksikko asuu tavallisessa talossa, ja mielestäni tämä on paljon tylsempi ja tavanomaisempi ratkaisu, joka korostaa sitä, miten kuivan tavallista elämää kaksikko elää. Jollain tapaa elokuvan ratkaisu tuo Mian persoonaan jo heti jotain poikkeavaa, jotain sellaista, miksi hän ei kuitenkaan elä aivan tavallista teinin elämää. Näin vähän jo luodaan pohjaa tulevalle prinsessuudelle. Mielestäni päähenkilön ei tarvitse olla räikeän erilainen tai ylikorostaa sitä, jotta hahmo olisi mielenkiintoinen tai syystä päähenkilö, mutta tämmöinen pieni asuinpaikan valinta on mielestäni erittäin hyvä ja sopivan hienovarainen tapa tuoda esille, että päähenkilössä on sitä jotain.
"Tänään algebrantunnilla en pystynyt ajattelemaan muuta kuin sitä, miten herra G. saattaa huomenna treffeillä työntää kielensä äidin suuhun. En osannut kuin istua ja tuijottaa."
Prinsessapäiväkirjat
Satunnaisia huomioita eri hahmoista ja isän roolista
Sivuhahmoista vain sen verran, että toisin kuin elokuvassa, kirjassa ei heillä juuri ole keskinäisiä suhteita tai mielenkiintoista hahmon kehitystä. Elokuvassa Hector Elizondon näyttelemä Joe-turvamies oli kerrassaan huippuhahmo, samoin monet muut sivuhahmot olivat kirjan hahmoja kiinnostavampia.
Kirjassa menee verrattain kauan, ennen kuin mitään tapahtuu. Oikeastaan tavallisen teinitytön arkea kuvaillaan omaan makuuni turhan pitkään. Ehkä siksi kirja tuntuu jaarittelulta ja tapahtumaköyhältä.
Kirjassa Mian isä on elossa ja näyttelee merkittävää osaa hänen elämässään. Philipen äiti Clarisse on ilkeä ja töykeä kuningatar, ei lainkaan samanlainen sympaattinen ja päämäärätietoinen kuin mitä Julie Andrewsin näyttelemä Clarisse. No, rehellisyyden nimissä ei ole väliä, millaista hahmoa Julie näyttelee, hän on aina yhtä hurmaava, elegantti ja sympaattinen.
Elokuvassa isä on kuollut, joka sekin osaltaan tekee Mian hahmosta monipuolisemman, koska on niin nuorella iällä joutunut kokemaan suuren menetyksen, vaikka ei toki isäänsä ole tuntenutkaan. Mutta ajatus siitä, että ei koskaan voi oppia tuntemaankaan, on hahmolle varmasti iso asia.
Plussaa tulee siitä, että kirjassa Mialle on annettu motivaatio jatkaa prinsessatunteja, eli hän saa isältään korvauksen, jonka voi lahjoittaa luonnonsuojeluun jokaiselta päivältä, jolloin käy tunneilla. Kuitenkin tämä jää mielestäni ehkä vähän vaimeaksi elokuvaan verrattuna, jossa motivaationa on tarve olla tuottamatta pettymystä menehtyneen isän muistolle ja toisaalta olla jättämättä Genovian maata pulaan. Vähän isommat ja merkittävämmät syyt sille, että ei luovuta.
Tuntui myös uskottavammalta, että elokuvassa stailisti ilmiantaa Mian lehdistölle, kun kirjassa sen tekee kuningatar. Perustelu tälle ratkaisulle selitetään, mutta Mian kertoman kautta kuningattaren logiikka ja tarkoitusperät jäävät ohuiksi ja minun näkökulmastani jopa epäuskottaviksi. Vaikka kuinka olisi ilkeä ihminen kyseessä, niin jotenkin en silti uskonut perusteluita.
Kissa Fat Louie on kirjassa mukana alussa aktiivisesti, mutta jossain vaiheessa vain katoaa. Onko se sitten tarkoituksellista, että Mia yhtäkkiä unohtaa puhua tärkeästä ystävästään vai kokiko kirjailija tarpeettomaksi enää mainita koko kissaa? Loppupuolella vain havahduin, että ai niin, eikös Mialla ollut joku kissa, mihin se katosi. Näin omasta kokemusta: minä kyllä kirjoitin päiväkirjaan omasta koirasta ihan viimeisiin päiviin asti, vaikka muuta en olisikaan kirjoittanut. Eli ei se kaveri niin vain unohdu.
Vähän häiritsi myös, että kirjassa Genoviasta oltiin tehty käytännössä täydellinen maa yhdysvaltaltalaisen ylimenevään tyyliin: ei velkaa, lukutaitoprosentti Euroopan korkein, koulutustaso joillain aloilla korkein mahdollinen, lasten kuolleisuus läntisellä pallonpuoliskolla alhaisin, samoin inflaatio ja työttömyys alhaisia. Jälleen vähän kaikki on niin täydellistä, että ällöttää. Ja tämän tiedon vielä kertoi Mian parhaan ystävän veli Michael, ei isoäiti, jonka olisi voinut kuvitella haluavan maalata täydellistä kuvaa maastaan. Ihan hyvin olisi kyllä voinut mainita jotain maan miinuspuoliakin kohderyhmän ikä huomioiden, kun netti kuitenkin oli käytössä.
Kirjan loppuratkaisu jäi liian keskeneräiseksi
Tarina loppuu kuin seinään, koska loppupuolen tanssiaisetkin puuttuvat kirjaversiosta. Ihan kuin päiväkirjasta olisi revitty muutamia sivuja pois. Kirjassahan ei varsinaisesti ollutkaan päämäärää, jos tavallisista koulupäivistä selviämistä ei sellaisiksi lasketa. Ja toki myöhemmin esiteltiin tämä, että Mia kouluttautuu prinsessaksi, mutta sekään lanka ei saa minkäänlaista tyydyttävää välipäätöstä. Minulle tästä jäi vähän hölmistynyt ja turhautunutkin olo, koska tarina loppuu, kun prinsessatunnit ovat vielä kesken, Mia asuu edelleen kotona, isä on elossa ja isoäiti on vain vähän osoittanut taisteluntahtoa tulevaisuuden puolesta. Sen verran vilkaisin, että kirjoja on useampia, mutta kyllä silti yhden kirjan pitäisi saada sen aikana nostetut kysymykset tai langanpätkät jotenkin solmittua yhteen, ettei jää näin keskeneräistä tunnetta. Ja voi jättää avoimen loppuratkaisun, mutta ei asioita kokonaisuudessaan noin kesken. Turhauttaa vähän.
Loppufiilikset kirjasta
Olen silti ihan tyytyväinen, että sain kirjan vihdoin luettua. En osaa oikein sanoa, olisiko tämä uponnut minuun kohderyhmäikäisenä. Tykkäsin Bertin päiväkirjoista, kun niitä luin n. 10-vuotiaana ja silloin tyyli toimi. Että ehkä samanikäisenä tämäkin olisi paremmin mennyt.
Suurin syy latteaan loppufiilikseen lienee se, että päiväkirjamainen kerrontatapa ei oikein omalla kohdallani toimi, ja Prinsessapäiväkirjoissa jaariteltiin todella paljon turhaa. En aikuistenkaan fiktiokirjoissa oikein välitä päiväkirjatyylistä, koska se on niin yksipuolista ja tapahtumat ovat aina tapahtuneita, eikä tule sellaista oloa, että pääsisin mukaan pöhinän keskipisteeseen reaaliajassa. Tai ainakaan toistaiseksi en ole onnistunut löytämään kiinnostavaa päiväkirja-kirjaa.
Olen siis yksinkertaisesti liian vanha lukemaan tällaista teiniangstaamista, sillä kirjoitustyyli oli toki onnistunut tavoittamaan sen sävyn, jolla teini voi puhua, mutta en kokenut sitä kovin vetäväksi ja kiinnostavaksi. Olisin toivonut eheämmin ja sujuvammin eteneviä tapahtumia ja kerrontaa, ja siinä mielessä kirjan tapahtumat eivät tarjoa sitä.
Koska pidän Anne Hathawayn ja Julie Andrewsin tähdittämistä elokuvista niin paljon, halusin viimein paikata aukon ja tutustua kirjaan niiden takana. Täytyy sanoa, että käsikirjoittajat ovat tehneet aikamoisen duunin, jotta ovat saaneet elokuvista sellaiset, että ne vetoavat aikuiseenkin. Myös kaikki se karisma, mitä elokuvan näyttelijöissä on, loistaa poissaolollaan kirjan hahmoista.
Prinsessapäiväkirjat menee nopeana välipalakirjana, mutta ainakaan aikuisille en sitä ensisijaisesti suosittelisi edes silloin, jos elokuvista on pitänyt. Kohderyhmälle tosin varmasti uppoaa. Ja sehän se on päätarkoituskin, ei yli-ikäisten lukijoiden valitukset. 😉
Kirjailija: Meg Cabot
Kirja: Prinsessapäiväkirjat (The Princess Diaries)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 215
Vuosi: Suomennos 2001 (alkuperäinen 2000)