Kävin taannoin Amos Rexissä Hiljainen paraati -näyttelyssä. Teosten herättämistä ajatuksista tuli mieleeni, että voisinkin laatia käynneistä vierailuraportteja ja julkaista täälläkin puolella. Kun minulla nyt tuo Museokortti on, niin vierailuja seuraavan vuoden aikana kuitenkin on luvassa useampia.
Näyttelyssä hienoa oli se, miten toisaalta hyvin simppeliltä se nopealla vilkaisulla näytti mustavalkoisuutensa ansiosta. Mutta kun teosten yksityiskohtia, asetelmia, asentoja ja suhdetta toisiin teoksiin tarkasteli lähemmin, ei niissä ollutkaan mitään yksinkertaista tai selkeää.
Amos Rexin huone aivan pulppusi tarinoita. Millaista elämää nämä hahmot ovat eläneet? Miksi he ovat juuri niissä asuissa? Mitä he ovat miettineet elämänsä aikana ja viimeisinä hetkinä? Mikä heidät on tuonut tähän samaan tilaan? Tuntevatko he toisensa?
En lukenut lainkaan teosten esittelytekstejä, sillä halusin rakentaa omat tarinani hahmojen taustalle. Halusin tarkastella taidetta omasta näkökulmastani ja antaa mielikuvituksen viedä mennessään.
Kokonaisuus oli hyvin vaikuttava ja veti katsojankin hiljaiseksi. Samaan aikaan läsnä oli toivo, ilo ja nauru, mutta myös niiden kääntöpuolet: suru, yksinäisyys ja jumissa olemisen tunne. Sitä kautta myös vapauden tavoittelu, johon keinoja saattoi olla monia. Erityisesti mietin tätä avonaisen lintuhäkin kohdalla, jonka asukkia en onnistunut mistään -edes muiden teosten parista- löytämään.
Olivatko vaikka karusellin hahmot viihdyttäneet ihmisiä vuodesta toiseen ja vielä kuoleman jälkeenkin pyörivät siinä samassa karusellissa? Onko jokin mennyt pieleen, eivätkä he ole päässeet rauhallisempaan paikkaan? Onko iloisuus miten päälleliimattua? Hymyillään, kun katsotaan yleisöön ja juodaan kuplivaa, vaikka juhlatuulta ei olisikaan. On tarjottava sirkushuveja, eikä uskalla pysähtyä, koska silloin voisi huomata alakulon tai pahoinvoinnin paremmin. On pysyttävä mukana pyörinässä, esitettävä samaa näytelmää päivästä toiseen. Vaikka väsyttäisi, eikä mikään huvittaisi, niin “the show must go on“.
Lumpeiden peittämällä järvellä makaili lapsi pedissään. Vangittu hetki oli täynnä rauhaa, seesteisyyttä. Ehkä siinä lapsi on vain nukahtanut kirjan kanssa sänkyyn ja nauttii luonnosta. Tai todennäköisimmin lapsi on kuollut ja tämä on hänen viimeinen hautapaikkansa. Toisaalta hän on saanut rauhan, mutta toisaalta kaikessa rauhassa piilee jotain hyvin surullista ja traagista. Onko lapsi kenties hylätty keskelle järveä, eikä tämä osaa uida ja hän on siten nääntynyt tai kuollut yksinäisyyteen.
Entä alkoiko vai päättyikö näyttely veden rannalla olevaan kylään? Olivatko hahmot kylän asukkaita vai oliko kylä jossain meidän todellisuudessamme, jossa valot vielä palavat ja elämä menee eteenpäin? Ovatko kenties nämä hahmot asuneet täällä ja kuoleman jälkeen heidän sielunsa on jäänyt edelleen lähelle asuinpaikkaa? Ehkä valoisten ikkunoiden takana vielä muistellaan pianonsoittajia, kirjailijoita ja sirkustaiteilijoita? Tai ehkä sirkustaiteilijat olivat elämässään lakimiehiä ja valtakunnansyyttäjiä, jotka kokivat olevansa osa sirkusta? Tai jotka vain kaipasivat hetken vapautta ja rentoutta päiviinsä, mutta saivat sen vasta kuoltuaan?
Pyöritin käyntini jälkeen kaikenlaisia mahdollisuuksia, keksin taustatarinoita ja kysymyksiä hahmoille, mutta ajattelin niiden olevan liian sekavia tänne julkaistavaksi. Joten päätin heittää ilmoille näin supistetusti erilaisia mahdollisuuksia, joita pyörittelin. Vaikka sekavahan tästä silti tuli.
Mikä tahansa tulkinta tai teoria on oikea, ja tärkeintä onkin, että taide herättää tunteita ja ajatuksia. Ja sitä Amos Rexin Hiljainen paraati totta vie teki. Sanoisinpa jopa, että heittämällä yksi kiinnostavimmista ja koskettavimmmista elämyksistä.
