Die Hardin kolmososa Koston enkeli (Die Hard With a Vengeance) vie John McClanen tällä kertaa pommimiehen jäljille. New Yorkissa räjähtää pommi ja pian tämän jälkeen pommimies ilmoittaa poliiseille, että haluaa nimenomaan John McClanen arvoituksiaan ratkoamaan ja seuraamaan antamiaan vihjeitä siitä, missä seuraava pommi räjähtää ja miten räjähdyksen voi estää.

Poliiseilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa McClane kolostaan, jotta saataisiin säästettyä monien viattomien ihmisten henkiä. Sattuman kautta McClanen pariksi ajautuu harlemilainen kauppias Zeus Carver (Jackson), joka ei pääse irrotautumaan pommin metsästyksestä takaisin oman arkensa pariin vaikka haluaisi.

Pommimies ilmoittaa jättäneensä suuren pommin johonkin New Yorkin kouluista, antaa vihjeet arvoitusmuodossa ja kieltää, ettei kouluja saa evakuoida, sillä muuten posahtaa saman tien. Näin alkaa jälleen taistelu aikaa vastaan, jotta viattomat lapset saataisiin pelastettua.

Joko katson Die Hard -leffoja Bruce Willisin väristen lasien läpi ja se sokaisee arvostelukykyni, mutta hämmentävän toimiva ja hyvä leffa oli tämäkin, vaikka onkin jatko-osa ja vielä kolmas sellainen. Usein kolmososat tuppaavat herkemmin maistumaan pelkältä rahastukselta eikä juonikuvioihin ole jaksettu paneutua vaan toivotaan, että ensimmäisen osan katsojaluvut jaksavat siivittää kehnon kolmososankin menestykseen. Mutta mielestäni Koston enkeli voisi hyvin olla oma, erillinen elokuvansa, vaikkakin viitteitä ykkösosaan on. Kuitenkaan leffa ei ratsasta ykkösen tapahtumilla vaan kuviot ovat uudet ja pahiksellakin on erilaisen toimintatavat, vaikka jotain tuttua ykkösestä on mukaan napattu. Vaikka elokuvan luonteen huomioiden tietää, että toki poliisi pääsee pahisten jäljille ennemmin tai myöhemmin, niin pahikset olivat aika pitkään voitolla ja hetken jopa epäilinkin, että juokseeko päätähti-McClane ympäri kaupunkia rosvon pompottamana eikä muka saa sitä poliisin kuuluisaa ahaa-elämystä, kun rikoksen ratkaisussa tullaan käännekohtaan. Tulihan se sieltä, tietysti, ja vähän osasin epäilläkin, mihin suuntaan mentäisiin. Se ei haitannut vaan tuli vähän sama fiilis kuin jo kirjoissa pienen pohtimisen jälkeen keksii, että: “Hahaa, näinhän se menee”. Ja kun se menee juuri tai melkein niin, niin kokee suurta voitonriemua.