Jo Päästä varpaisiin -avausraita sai herkistymään samaistuttavan tekstin ja herkän tulkinnan vuoksi. Biisi jää mieleen, sen haluaa kuulla uudestaan ja se saa odottamaan, mitä muuta albumilla on tarjota.

Minä ja maailma jatkoi yllättämistäni tarttuvuudellaan ja olemalla yksinkertaisesti todella hyvä biisi. Sen rytmi vie heti mukaansa ja pirulliset taustanaurut korostavat kertojan epävarmuuden tuntemuksia. “Tällaisina aamuina, kun pää ei pysy mukana, mua pelottaa, kumpi ensin sekoaa, minä vai maailma” on ehdottomasti lempikohtani biisin sanoituksesta, niin hyvin se ilmentää vallitsevaa nykytilaa, ja kukapa ei olisi välillä miettinyt, että nytkö olen sekoamassa vai johtuuko se muista/maailmasta.

Aina uuden biisin soidessa tuntui, että tässä on albumin koukuttavin ja tekstiltään vahvin paketti, joten varsinaista suosikkia on hankala valita. Positiivinen ongelma ehdottomasti. Unia, Apokalyptinen häpeä ja Riipun nousevat hieman muita biisejä korkeammalle, sillä niistä tulee enemmän riippuvaiseksi kuin muista. (Ainakin tällä hetkellä, ensi viikolla sanoisin varmasti eri biisit.)

Kokonaisuudessa ainut vähemmän mielenkiintoinen biisi on Frida, jota en oikein jaksa kuunnella. Se jää kahden vahvemman biisin väliin, ja tuntuu pieneltä notkahdukselta. Muutoin biisit pitävät kuulijan otteessaan tarjoamalla persoonallista ja selkeää musiikkia, joka kuulostaa sekä raikkaalta että ajattomalta.

Kokonaisuus on lempeästi soljuvaa poppia, joka on tummeneviin iltoihin ja viileisiin öihin sulautuva taiteellinen matka. Biletys- ja höttöbiiseille on paikkansa, mutta niiden lomaan on virkistävää saada lauluja, joissa on sanomaa ja jotka koskettavat syvälle. Puhumattakaan laulajasta, joka tulkitsee monipuolisesti ja luo ympärilleen tunnelmoivan aamuyön maailman, jossa on yksinäisyyttä, epävarmuutta, odotusta ja rakkautta.

Draaman kaari viehättää -albumin perusteella BEHM on tehnyt vaikutuksen ja saa uskomaan (ja toivomaan), että hänellä on varmasti pitkä ura edessään.