Kova tykitys jatkuu, kun kutsutaan Pojat tanssimaan. Tässä on svengiä, vauhtia ja latotansseja. Ei nysväämisellä naisia saa, eikä lasia kilkuttelemalla. Latotansseista siirrytään diskoilemaan, eikä ole enää askelillakaan väliä. Stripataan, juovutaan ja kaverit katsoo perään. Eikös tämä näin mene tänäkin päivänä? Leevien ei-sinkkubiisien parhaimmistoa, jonka soisi useamman kuulevan.

Tälläkin levyllä kuullaan instrumentaaleja: Kolmen dollarin tähden ja Herra Presidentti käy kuvauttamassa itsensä ja näkee unenomaisessa näyssä vanhan äitinsä. Pidän kovasti molemmista, sillä yhdistettynä kiinnostaviin nimiin, nekin kertovat tarinoita, joissa juonen kuljettaminen jää kuulijan vastuulle. Samaan aikaan instrumentaalit osoittavat, miten loistavasti Göstan sävellyskynä toimiikaan.

Ah, Mene pois taisi olla ensimmäinen suosikkini albumilta. Diggaan ihan täysillä vieläkin, varsinkin kitarat pistävät iin päälle sen pisteen. Laulun kertoja bongaa kadulta naisen, joka käy yhden illan seurasta, mutta jonka kanssa ei löydy suurempaa yhteyttä ja joka ei ilmeisesti oikein tahtoisi palata tunteettomaan elämäänsä. Vähän surumielinen tarina, jossa ihmisparka yrittää epätoivoisesti löytää jotain parempaa ja irtautua huonoista piireistä, mutta laulun kertojakin ajaa naisen pois.

Onnelliset – hitti jo syntyessään. Tämä oli Keskiviikko-C-kasetilla, ja biisiä fiilistelin ennen kuin kunnolla olin edes oppinut, että mikä ihmeen yhtye Leevi and the Leavings oikein oli. Loistava kertsi, ja naisen välikommentti tuo biisiin täydellisen loppusilauksen, jossa miehen ja naisen käsitys onnellisuudesta ja romantiikasta saattaa toisinaan erota. Voiko biisistä olla pitämättä?