Uriah Heepin radiossa, leffoissa ja mainoksissa liikaakin käytetty Easy Livin sai uutta potkua, tai oikeastaan svengiä, tämän poppoon käsittelyssä. Aluksi diggailin paljonkin alkuperäisestä biisistä, mutta sen jälkeen, kun se soi muistaakseni jonkin vakuutusmainoksen taustalla, en enää voinut kuunnella biisiä miettimättä mainosta. Tämä uusintaversio muuttaa biisin aivan uudeksi, aivan kuin sitä ei olisi kuullut satoja kertoja aiemmin. Pääasiahan tietysti on, että Jarkko pääsee jo heti albumin avausraidalla käyttämään laajaa ääntänsä ja revittelemään niin, että tulee kerrasta selväksi, että kyllä tältä herralta ääntä lähtee, oli biisi mikä hyvänsä.

Biiseistä ainoastaan Manowarin Heart of steel oli ennestään tuntematon, mutta kyllä Oulun bändi ja Jarkko Ahola saivat sen minulle myytyä. Kuuntelin alkuperäistä ja tämän levyn versioita peräkkäin, ja molemmissa on juuri sitä jotain, jota musiikilta haluaakin. Hyvät sanat, toimivat taustat ja tietysti laulaja, joka tuo tekstin lähemmäs kuulijaa. Jarkko ottaa jälleen tekstin niin omakseen, että yhtä hyvin Heart of steel voisi löytyä vaikkapa AHOLA-yhtyeen 80-luvun levyltä -tosin ei tietenkään Big Band -versiona.

Dion Stand up and shout oli tutuista elementeistään huolimatta niin erilaisen kuuloinen, että meni jonkin aikaa yhdistää, mikä olikaan alkuperäinen versio.Tämän biisin kohdalla olisin kyllä lyhentänyt hieman instrumentaaliosuuksia ja antanut aikaa Jarkolle, etenkin kun biisin loppupuolen ”Stand up and shoooout” -venyttely on melkeinpä biisin paras kohta ja varastaa huomion itseensä, kun Jarkon ääni ottaa valtaansa ja vie mukanaan toisiin sfääreihin.

Totta kai mukana on myös Queenia, tällä kertaa biisinä on Show must go on. Olen Queenin biisien uudelleenversioinnelle aika kriittinen, mutta Jarkko Ahola on kyllä jo monesti todistanut, että hänellä riittää ääniala biiseihin ja lisäksi hän tuntuu ymmärtävän, mitä tekstejä tulkitaan niin, ettei Freddie Mercuryn tarvitse hävetä. Joten tykkään kyllä siitä, että on mahdollisuus kuunnella Jarkon Queen-versiointia levyltä, mutta tässä kohti mielestäni Big Band -toteutus ei ole aivan parhaimmillaan. Taustat ovat mielestäni hieman liian täyteen ahdettu ja sekavat, kun itse olisin mieluummin pitänyt toteutuksen huomattavasti yksinkertaisempana ja selkempänä (lue: antanut Jarkon äänen ottaa ohjat ja loistaa pääosassa).

Levyn päättää Teräsbetonin Vaadimme metallia, joka on yhdistelmä Big Bandia, marssimusiikkia ja iskelmäsävytteistä tukkaheviä. Kaikenlisäksi biisissä tuntuu olevan sopivasti pilkettä silmäkulmassa, joka kertoo kuulijalle, että ei kannata ottaa kaikkea turhan vakavasti, vaikka musiikkia täysillä ja tosissaan tehdäänkin.