7.12.2017
Keikkaraportti | Jarkko Ahola ja Waltteri Torikka Hartwall-areenalla (2017)
Sunnuntaina 3.12.2017 Jarkko Ahola ja Waltteri Torikka esiintyivät yhteiskonsertissa Helsingin Hartwall-areenalla. Kun kuulin, että herrat esiintyvät samana iltana samalla lavalla, ei tarvinnut hetkeäkään miettiä lippujen hankkimista. Molemmat ovat voimakasäänisiä tulkitsijoita, jotka saavat kuulijan liikuttumaan ja elämään jokaista biisiä heidän mukanaan, joten luvassa olisi taatusti upea elämys.
Konsertti oli hyvin suunniteltu, tasapainoinen kokonaisuus. Taustanäytölle heijastetut teemaa vahvistavat kuvat olivat todella kauniita ja sopivat kuhunkin biisiin erinomaisesti. Pisteet visuaalisen ilmeen toteuttajille, sillä valojen ja taustakuvien yhteisvaikutelma toi konserttiin suuremman luokan lisänostetta. Erityisesti mieleeni jäi Torikan esitys Tapio Rautavaaran Rakovalkealla-kappaleesta, jolloin taustanäytöllä oli kuva tähtitaivaasta kuvattuna tummien puiden silhuettien välistä, ja välillä kuvaa elävöitettiin revontulien liikkeillä. Waltterin tulkitessa upeaa sinivalkoista biisiä tuntui siltä kuin olisin matkannut melodian mukana Lapin tummiin tähtiöihin, joissa hiljaisuuden rikkoo ainoastaan revontulien vieno ääni ja pakkasen pauke. Siinä hetkessä oli todellista Suomi 100 -juhlavuoden tunnelmaa ja ainutlaatuista lumoa.
Torikka esitti vahvuuksiaan tulkitsemalla tuttuja biisejä kuten Hopeinen kuu, O Sole Mio ja Kuin taivaisiin (You raise me up). Ne ovat juuri Waltterin ominta alaa, ja joka kerta hänen niitä laulaessaan voi vain nauttia ja lipua musiikin pehmeillä laineilla ja unohtaa kaiken muun. Maailmanluokan meininkiä, sanoisin.
Waltteri esitti Maria Ylipään kanssa kaksi duettoa: Myrskyluodon Maija (ruotsiksi) ja Oopperan kummituksen All I ask of you. Torikan ja Ylipään äänet sopivat hienosti yhteen, ja kuten olen aina sanonut, on Myrskyluodon Maija yksi upeimpia sävellyksiä, joita tiedän. Joten tänäkään iltana se ei tuottanut pettymystä vaan sai liikuttumaan ja tuntemaan musiikin vaikutukset koko kropassa. Samanlaisissa tunnelmissa jatkettiin heti perään, kun kaksikko kajautti ilmoille Andrew Lloyd Webberin upean klassikkoteoksen, jonka tarina pysäyttää joka kerta. Ei aina tarvitse lähteä merien ja mantereiden toiselle puolelle löytääkseen upeita laulajia, jotka ymmärtävät millaista tekstiä ovat tulkitsemassa.
Vaikka Jarkko kärsikin flunssasta, niin ei sitä kyllä juurikaan huomannut, sillä niin suurella energialla hän jaksoi painaa koko konsertin läpi ja herätteli yleisöä välillä vauhdikkaampaankin menoon ja yhteislauluun. Sillä tottahan konsertissa kuultiin mm. Elvistä ja Teräsbetoniakin, ja kuten kunnon areenakeikkaan kuuluu, niin mukana oli pyrojakin. Aikamoista tykitystä, kun tulenlieskat paukkuivat ja hevi pauhasi. Taivas ja Hartwall löivät kunnolla tulta. Huh, kyllä tämä mies osaa!
Queenia saatiin kuulla tänäkin iltana, kun Jarkko hemmotteli yleisöä I want it all – ja The show must go on -klassikoilla. Biisit tuntuivat soivan komeammin ja vaikuttavammin kuin aiemmilla keikoilla, eli ehkä Jarkon pitäisi olla flunssassa useammin. Tai sitten minä vain istun Jarkko-kuplassa, joka suodattaa pienet tukkoisuudet tulkinnoissa.
Tokihan Jarkko kietoi yleisön pikkurillinsä ympärille muillakin kuin Queenin mahtipontisuudella, Teräsbetonin tykityksellä tai Elviksen svengillä. Nimittäin Ave Maria ja Nessun Dorma hiljensivät areenan hengitystä pidättäen kuuntelemaan, miten Jarkon ääni lipui sujuvasti voimakkaasta rakennuksen joka kulman täyttävästä mahtipontisuudesta sieluihin uppoavaksi hennon herkäksi tulkinnaksi. Ei tällaista ääntä voi kenelläkään oikealla ihmisellä olla vaan Jarkko on jostain toisesta ulottuvuudesta laskeutunut hahmo. Olen ihan varma siitä, jälleen kerran.
Pääasiassa illan menonumeroista vastasi Jarkko, mutta myös Waltterilta saatiin kuulla vauhdikkaampaa menoa. Ricky Martinin Livin’ la Vida loca -biisissä oli tarttuvaa rytmiä ja näpsäkät tanssijat elävöittivät biisiä. Vaikka Waltteri veti todella hienosti, niin häneltä ei vielä aivan irtoa sellaista tällaisen biisin vaativaa letkeän svengaavaa menoa kuin mitä lattareilta tulee luonnostaan, joten siksi esitys ei syttynyt aivan täyteen roihuun, vaikka kipinöitä olikin. Heittäytymisestä ja rohkeudesta mennä oman tutun alueen ulkopuolelle saa ehdottomasti pisteitä eikä veto kylmäksi jättänyt missään nimessä.
Yhteislauluina kuultiin mm. Romanssi ja Silta yli synkän vierran/Bridge over troubled water, jotka kuulostivat todella upeilta, kun Jarkon ja Waltterin äänet yhdistyivät saumattomasti tukien toinen toistaan. Biiseihin tuli uudenlaisia sävyjä ja molemmat tekivät biiseistä toisaalta omanlaisiaan, mutta samalla yhteisiä. Hienoa, upeaa!
Illan encoressa nähtiin varsinainen yllätys, nimittäin Jarkko ja Waltteri vetivät duettona Queenin Bohemian Rhapsodyn. Ei se mikään helpoin biisi coveroitavaksi! Queen on selvästi enemmän Aholan äänelle ja tyylille sopiva, joten vaikka loistavasti Torikkakin biisissä omat osuutensa veti, niin Jarkko on harjoitellut Queenin biisien esittämistä enemmän ja sen huomasi. Näiden biisien 2000-luvulle tuominen luontuu Jarkolta hyvin vaivattomasti ja kuitenkin sopivasti Freddie Mercuryn tyyliä kunnioittaen. Queen sopii Jarkolle kuin nyrkki silmään ja toivottavasti Bohemian Rhapsody kuultaisiin hänen soolokeikoillaankin vielä joskus.
Illan päätti ikivihreä klassikkobiisi My Way, joka puolestaan sopii loistavasti molempien suuhun ja olikin aivan ainutlaatuista nähdä, miten hienon version kaksikko sai tästä luotua. Upea päätös illalle, kun vielä kännyköiden valomeri lisäsi tunnelmaa illan viimeisiin tahteihin.
Ei tämän illan jälkeen oikein tunnu löytyvän sanoja kuvailla, millaista oli istua Hartsulla todistamassa monia upeita tulkintoja. Toivottavasti tämä ei jää ainoaksi kerraksi vaan joskus vielä nähtäisiin herrat yhdessä areenakeikalla, sillä rahkeita kyllä olisi ja yleisöäkin varmasti löytyisi jatkossakin.
Kiitosta jälleen tästä ihanasta illasta, joka nosti mielialaa monta pykälää.
