28.8.2017
Keikkaraportti | Jarkko Ahola Tampere-talolla (2017)
Tampere-talossa järjestettiin elokuisena lauantaina (26.8.2017) Jarkko Aholan 40-vuotisjuhlakonsertti. Tapahtuma oli ainoa laatuaan, sillä muihin kaupunkeihin vastaavaa ei tullut, vaikka kysyntää olisi varmasti ollutkin. Pidin tästä ajatuksesta, että tämä on vain tässä ja nyt, jolloin ilta tuntui vielä erityisemmältä. Ja täytyy sanoa, että olisi harmittanut aivan sanoinkuvaamattoman vietävästi, jos lippu olisi jäänyt saamatta. Olisin varmaankin sulkenut Instagramin ja jättänyt menemättä Facebookiin, koska en olisi kestänyt muiden hehkutusta illan upeudesta. Mutta onneksi sain lipun, ja Helsingistä on Tampereelle lyhyt matka. (Harmi, että pokkarikameran utuiset kuvat eivät tee oikeutta keikalle, mutta ehkä niistä jotain fiilistä saa.)
Konsertti oli hyvin kattava katsaus Jarkon monipuoliseen repertuaariin. Ensimmäiset tahdit olivat Elvistä (mm. Always on my mind) ja ilta päättyi Teräsbetoniin, ja välissä kuultiin melkein kaikkea siltä väliltä. Aplodit olivat Jarkon astuessa lavalle jo niin huikeat, että hetken ehdin miettiä, että olisiko sittenkin pitänyt ottaa korvatulpat mukaan. Jälleen voi vain iloita siitä, että aidot artistit otetaan avosylin ja iloiten vastaan, sillä he ovat sen ehdottomasti ansainneet. Olen myös ilokseni huomannut, että vaikka menenkin Jarkon konsertteihin odotukset korkealla, niin hän onnistuu ne joka kerta ylittämään, sillä hänen karismansa ja käsittämättömän hieno äänensä saavat lumoihinsa joka kerta. Se, että Jarkko vetää konsertissaan mm. Elvistä, Queenia, iskelmää, progea ja heviä yhtään takertelematta missään tyylilajissa, kertoo sen, miten oikeasti upeasta muusikosta on kyse. Eikä pelkästään Jarkon kyky tulkita eri tyylisiä biisejä tee illasta unohtumatonta vaan myös bändin soittajat taipuvat aivan yhtälailla eri biisien maailmoihin saumattomasti. Mieletöntä, että tällaiset ihmiset ovat löytäneet toisensa! Heillä myös on selvästi mukavaa lavalla, joten tämä hyvä energia välittyy luonnollisesti yleisöllekin.
Jarkon keikkoihin kuuluu luonnollisesti myös jokunen biisi Queenia, joten onneksi niitä kuultiin myös tänä iltana. Yksi suosikeistani Show must go on raikui jälleen pysäyttävän koskettavana, ja melkein piti taas pidättää hengitystä, ettei mikään turha ääni olisi pilannut tätä huikaisevaa hetkeä. Uskoisinpa, että jopa Freddie Mercury antaisi hyväksyntänsä tälle Jarkon versiolle, on se vaan niin järisyttävä.
Myös Romanssi-levyltä kuultiin otantaa (Pilvi taivaan peittää, Merimies, Minä olen muistanut). Tässä osiossa myös Pepe Willberg asteli lavalle kahden ensiksi mainitun biisin ajaksi. Ihan mukava lisä varmasti, mutta itse en oikein pidä Willbergistä, joten en saanut hänen vierailuistaan kummoisempia kiksejä. Edessäni istuva rouva onneksi riemuitsi minunkin puolestani ja näytti menneen ihan pähkinöiksi Pepen ja Jarkon yhteisesiintymisestä. Hienoltahan miesten laulu toki kuulosti, mutta minulle ei Pepen tulkinnasta välittynyt samanlaisia säväreitä kuin Jarkon laulusta.
Oli hienoa olla konsertissa, jossa tuntui, että sai vähintäänkin neljä eri keikkaa samalla hinnalla, sillä toki lavalle astelivat myös AHOLA– ja Teräsbetoni -kokoonpanot. Ja voi sitä huudon ja taputusten määrää erityiseti Teräsbetonin kohdalla. Hieman huolissani epäilin, että Tampere-talon seinät eivät ehkä kestä näitä myrskyisiä suosionosoituksia vaan kohta alkaa kattopalat pudota ja lamput särkyä. Mutten huomannut rapistumisen merkkejä paikalta poistuessani, ja kaipa rakennus edelleen pystyssä on, sillä eivät ainakaan iltalehdet ole muuta uutisoineet.
On turha sanoa, että se ja se biisi on Jarkon tuotannosta lempparini, sillä harvassa ovat ne huonommat biisit. Joten täysillä piti fiilistellä AHOLAn osilta As long as I live -biisiä, joka oli sellaista tykitystä ja äänen revitystä, että salin penkki alkoi tuntua tuskallisen pieneltä. Eihän tällaisia menokappaleita vain voi istualteen kuunnella! Vesikidutuskin kuulostaa siedettävältä verrattuna siihen fiilikseen, mikä nyt oli, kun ei voinut nousta joraamaan. Rock’n’roll isn’t dead!
Olen varmaan hehkuttanut I walk alonea jo aiemminkin, mutta biisiä ei vain voi nostaa esille tarpeeksi. Kylmät väreet menevät kropassa joka kerta “pelkkää” albumiversiotakin kuunnellessa, joten on vaikea edes sanoa, miten kokonaisvaltaisiin säväreihin pääsee, kun tämän kuulee livenä. Biisissä on aivan epäilyksettä ainekset klassikkobiisiksi, joten en voi edelleenkään käsittää, ettei suuri yleisö ole tätä löytänyt, vaikka rokki- ja hevihemmoja on maa pullollaan. Täytyy vain sitkeästi jatkaa AHOLAn tuotannosta puhumista, niin ehkä muutkin vielä havahtuvat.
Teräsbetoni räjäytti tajunnan ja koko salin tuhansiksi kappaleiksi. Orjatar on ollut suosikkini vuodesta 2005 asti ja joka kerta, kun sen kuulen, palaan vuosien takaisiin tunnelmiin. Biisi on täyttä rautaa eikä vuodet ole yhtään himmentäneet sen pintaa! Varmasti vielä vanhainkodissakin isken nyrkkiä ilmaan, kun tämä biisi soi. Huh ja vau!
Myös Missä miehet ratsastaa ja Viimeinen tuoppi olivat huumeen lailla vaikuttavia vetoja, ja joista ei meno voi enää parantua. Tai no, ehkä voikin. Onneksi edes viimeisen biisin ajaksi jengi nousi seisomaankin, niin sai fiilistellä täysillä. Kyseessähän oli se tulisin, metallisin ja leimuavin Taivas lyö tulta, josta yhtyeen tarina aikoinaan kunnolla starttasi. Näin menevissä konserteissa on kyllä vähän tympeää istua koko ajan, kun menojalka vipattaisi, mutta ymmärtäähän sen, kun kyseessä on salikiertue. Toivottavasti Jarkko joskus tekisi vielä klubikeikkojakin, niin pääsisi bilettämään oikein kunnolla. Toki pääasia kuitenkin on, että hän keikkailee ja äänentoisto pelaa, niin olen tyytyväinen.
Jälleen Jarkko ja kumppanit tarjosivat niin mieleenjäävän ja mahtavan konsertin, että se taatusti muistetaan vielä pitkään. Pidempäänkin kuin vuoden verran. Kiitos jälleen upeasta illasta!
Teräsbetoni räjäytti tajunnan ja koko salin tuhansiksi kappaleiksi. Orjatar on ollut suosikkini vuodesta 2005 asti ja joka kerta, kun sen kuulen, palaan vuosien takaisiin tunnelmiin. Biisi on täyttä rautaa eikä vuodet ole yhtään himmentäneet sen pintaa! Varmasti vielä vanhainkodissakin isken nyrkkiä ilmaan, kun tämä biisi soi. Huh ja vau!
Myös Missä miehet ratsastaa ja Viimeinen tuoppi olivat huumeen lailla vaikuttavia vetoja, ja joista ei meno voi enää parantua. Tai no, ehkä voikin. Onneksi edes viimeisen biisin ajaksi jengi nousi seisomaankin, niin sai fiilistellä täysillä. Kyseessähän oli se tulisin, metallisin ja leimuavin Taivas lyö tulta, josta yhtyeen tarina aikoinaan kunnolla starttasi. Näin menevissä konserteissa on kyllä vähän tympeää istua koko ajan, kun menojalka vipattaisi, mutta ymmärtäähän sen, kun kyseessä on salikiertue. Toivottavasti Jarkko joskus tekisi vielä klubikeikkojakin, niin pääsisi bilettämään oikein kunnolla. Toki pääasia kuitenkin on, että hän keikkailee ja äänentoisto pelaa, niin olen tyytyväinen.
Jälleen Jarkko ja kumppanit tarjosivat niin mieleenjäävän ja mahtavan konsertin, että se taatusti muistetaan vielä pitkään. Pidempäänkin kuin vuoden verran. Kiitos jälleen upeasta illasta!