19.8.2022
Keikkaraportti | Rammstein Laululavalla (Tallinna 2022)
Vihdoinkin vuosien odottamisen jälkeen Rammsteinin keikka Tallinnan Laululavalla muuttui todeksi. Ostin liput vuonna 2019 ja silloin luonnollisesti ajattelin, että tarvitsee odotella vain vuosi. Kuten tiedetään, keikka siirtyi ensin vuoteen 2021, sitten vuoteen 2022. Osa tutuistani perui keikkalippujaan sitä mukaa, kun tapahtumia peruttiin. Mutta minä halusin pitää kiinni tästä lipusta. Ajattelin sen toivon symbolina. Niin kauan, kun en palauta lippua, niin kauan on toivoa, että tilanne normalisoituu ja valo on jossain siellä tunnelin päässä. Ja se valo kajastui Rammsteinin liekeistä.
Luonnollisesti Rammsteinin konsertit ovat aina kovia, mutta nyt tämä kyseinen keikka oli jotain enemmän. Koska livetapahtumiin en ollut päässyt samalla tavoin kuin aiemmin, Rammsteinin keikka oli se suuri paineen purkaja, se ensimmäinen hetki, kun saattoi taas hengittää musiikkia. Jollain tavalla minusta tuntuu, että tämä keikka tulee olemaan ns. toinen ensimmäinen keikkani ja samalla tavalla merkityksellinen kuin Rock the Beach, jossa näin yhtyeen ensimmäistä kertaa. Sillä sen jälkeen, kun aloin käydä keikoilla aktiivisemmin (olisikohan ollut vuoden 2001 tienoilla?), en muista, että aiemmin olisi ollut kahden vuoden taukoa niin, että en olisi käynyt missään. Eikä oikeastaan parempaa tapaa ole palata normaaliin kuin Rammsteinin tahdissa.
Minulla oli alunperin majoitus erääseen halpishotelliin, mutta he eivät voineet siirtää vuoden 2021 majoitusta vuodella eteenpäin. Hieman siinä ehti hiki tulla, että näinköhän saan mitään majoitusta, mutta pienen onnenkantamoisen avustuksella sain yhden yön Park Inn Tallinn -hotellista, jota suosittelen vahvasti. Huone oli siisti, palvelu hyvää ja sijainti Laululavaan nähden erinomainen.
Keikkapäivä oli helteinen, mutta viileni onneksi sen verran iltaa kohti, että ei ollut tuskaisen kuuma, vaikka paikalla n. 65 000 ihmistä olikin. Kävelin hotellilta Laululavalle, koska matkaa oli vain reilu kolme kilometriä. Vaikka ei olisi tarkempaa sijaintia tiennytkään, olisi voinut vain seurata mustia bändipaitoja ja olisi helposti löytänyt perille.
Saavuin paikalle hieman ennen lämppäribändiä Duo Abérladia. Porukkaa oli jo mukavasti, mutta sain silti ihan hyvän paikan lavan tuntumasta. En oikein ole välittänyt näistä lämppäreinä toimivista pianonsoittajista, koska omalla kohdallani ne eivät nostata tunnelmaa vaan soitto häipyy jonkinlaiseksi taustameluksi. Nytkin duo versioi Rammsteinia, mutta eipä tulkinnoissa sellaista fiilistä ollut, joka olisi herättänyt kiinnostuksen tutustumaan kokoonpanoon tarkemmin. Tämän duon soitto ei onneksi ollut niin korvia särkevää kuin Duo Jatekokin, joka lämmitteli yleisöä Ratinassa vuonna 2019. Vaikka yritän olla avoin kaikenlaiselle musiikille, niin jostain syystä Duo Jatekok oli harvinaisen vaikeaa kuunneltavaa ja toivoisin, että seuraavalla kiertueella nähtäisiin jo muita lämppäreitä.
Keikka alkoi uusimman levyn Armee der Tristen -kappaleella, joka ei (vielä) lukeudu suosikkeihini, vaikka hyvä biisi onkin. Avausnumerona toki toimiva, koska yksinäiset persoonat kutsutaan mukaan tähän yhteiseen surulliseen ja alakuloiseen armeijaan. Mielestäni hienoa oli se, että vaikka biisi on vasta ilmestynyt, Till saattoi luottaa siihen, että kyllä yleisö osaa laulaa “Komm mit” -kohdat hänen merkistään. Niinhän se osasikin. Jo ekassa biisissä oli ensimmäiset yhteislauluhetket, eikä kyseessä edes ole sinkkubiisi. Siinäpä Rammsteinin taikaa parhaimmillaan.
En enää edes yritä hakea yksittäistä kohokohtaa, koska koko konsertti on sitä. Mukana oli luonnollisesti ikivihreät tykitysnumerot kuten Mein Teil, Du hast ja Mein Herz brennt. Mein Teil on takuuvarmaa viihdettä, kun Flake-parka pannaan pataan kerta toisensa jälkeen. Onneksi mies sai sentään kerran kostaa Tillille takaisin, kun tönäisi tämä jollain kiertueella alas lavalta. Du hast ei mielestäni ole Ramujen paras biisi, mutta ei siitä mihinkään pääse, että parempaa yhteislaulu ja -fiilisbiisiä saa hakea. Jokaisella kerralla se on vain yhtä mahtavaa, kun kymmenet ihmiset laulavat valtaosan biisistä ja bändi vain vähän taustalla soittelee. Mahtaakohan se tuntua bändiläisistä edelleen yhtä hienolta? Mein Herz brennt kirvoitti niin ikään yhteislaulua ja kovia aplodeja. Muistan ihmetelleeni biisin suosiota, kun Rock the Beachissa kuulin sen ensimmäistä kertaa. Mutta nyt. Nyt se iskee joka kerta johonkin sellaiseen musiikkisuoneen, jota kovin moni muu biisi ei löydä. Tai bändi.
Kun Heirate mich -kappaleesta oli pärähtänyt ilmoille vasta pari ensimmäistä tahtia, olin jo ihan fiiliksissä. Huomasin samalla, että ilmeisesti vieressä olijat eivät joko tunteneet biisiä tai välittäneet siitä samalla tavalla, koska he lämpenivät vasta joskus kertosäkeen tuntumilla. Ja minä kun luulin, että se olisi yksi niistä biiseistä, joka iskee kyselemättä tajuntaan kuulijasta riippumatta. Nooh, annetaan näille erikoistapauksille aikaa, kyllä he vielä Heirate michin upeuden löytävät. Syytä olisi.
Vaikka lähtökohtaisesti kaikki Rammsteinin biisit ovat timanttia, eikä periaatteessa ole vain yhtä tai edes viittä parasta biisiä, niin Pupessa on jotain enemmän. Se iski minuun räjäyttävällä metallisalaman voimalla ekalla kuuntelukerralla, sekä kaikilla seuraavilla. Se on häiriintynyt, surullinen ja raaka biisi. Se on juuri sellainen, joka ottaa valtaan koko kehon ja aiheuttaa kokonaisvaltaisen rammgasmin. Kuulin sen livenä Ratinassa ensimmäistä kertaa, ja tuntui kuin olisin käynyt läpi kaikki mahdolliset tunteet samanaikaisesti. Biisi ottaa valtaansa, riivaa kuulijan ja vie pimeyteen, josta ei tahdo pois. Puppe on ainutlaatuinen ja kokonaisvaltainen elämys, ja toivon, että niin kauan, kun yhtye vielä kiertää, sitä ei otettaisi settilistasta pois.
Tällä kerralla myös yksi bucket list -kohta tuli ruksattua. Päästään siis jälleen Rock the Beachin jälkeisiin tunnelmiin. Kun olin kyseisestä keikasta toipunut – tai no, toipunut ja toipunut – ja hurahtanut täysin Rammsteinin musiikkiin, toivoin joskus olevani niin lähellä lavaa, että pääsisin mukaan Pussyn vaahtobileisiin. No, olin lähellä lavaa Rockfesteillä, Provinssissa ja eturivissä edellisellä Laululavan keikalla, mutta ruojat eivät soittaneet Pussya. Törkeää. Mutta nyt soittivat, ja eipä voisi olla ihminen onnellisempi, vaikka sitä vaahtoa meni suuhunkin. Yhtä iloisia olivat ympärilläolijatkin. Aivan parasta! Rammsteinin keikalla saa samalla rahalla kaiken: hevikonsertin, saunan ja vaahtobileet.
Keikan päätti kova kolmikko: Rammstein, Ich will ja Adieu. Ich will on täydellinen keikkabiisi, jota ilman Ramujen keikka tuntuisi vajaalta (niinkuin se olisi edes mahdollista). Siinä on omanlaistaan vuorovaikutusta bändin ja yleisön välillä, koska arvoisa Rammstein: “Wir hören euch!”
Adieu. Hitsi, mikä biisi. Taitaa olla ainut yhtyeen kappale, joka saa silmät kostumaan. Onhan noita jäähyväisaiheisia biisejä tullut monilta bändeiltä, mutta jokin tässä iskee eri tavalla. Ehkä se ei ole yhtyeen viimeinen biisi, mutta jos olisi, olisi se täydellinen. Livenäkin sitä kuunnellessa nousi pieni pala kurkkuun, koska se kiteyttää oivallisesti sen, mitä mielestäni on bändin musiikin ja kuuntelijoiden välillä. Siinä kiitetään yhteisestä ja hienosta matkasta, kun tiet erkanevat ja toisen osapuolen on jatkettava yksin tietä eteenpäin. On jätetty viimeiset suudelmat ja laulettu viimeiset laulut. Tämän matkan lopussa kuunteleva osapuoli jää yksin, mutta laulun kertojat pysyvät silti rinnalla, muistoissa.
Kuten viime kerrallakin: Feuerzonella ympärilläni olevat käyttäytyivät asiallisesti ja fiilis oli mahtava. Keikan jälkeen matka jatkui yhtenä, iloisena massana kohti keskustaa. Osa tietenkin oli siinä kunnossa, etteivät omat jalat kantaneet, mutta tuommoiseen ihmismäärään mahtuu kaikennäköistä hiihtäjää.
Keikkapäivälle kertyi askelia noin 20 kilometriä, koska kävin hotellihuonetta odotellessa vähän kiertämässä vanhaa kaupunkia. Myös niskat olivat jumissa, samoin väsymystila oli aikamoinen, mutta keikka oli sen arvoinen. Kyllä se vain niin on, että ei ole Rammsteinin veroista livebändiä. Tai bändiä noin ylipäätään.
Ensi vuoteen! Bis bald!
Haluatko lukea lisää Rammstein-aiheisia tekstejä? Täältä löytyy.