7.4.2022
Musatarina | Miten tutustuin Rammsteinin musiikkiin?
Rammstein on vuonna 1994 perustettu saksalainen industrial metal -yhtye, jonka kokoonpano on ollut alusta asti sama. Yhtyeen hittejä ovat mm. Du hast, Sonne, Ich will, Pussy, Deutschland ja Amerika.
Oma tarinani Rammsteinin musiikin pariin ei syntynyt yhdessä yössä tai edes vuodessa. Vaikka monet asiat unohtuvat ajan myötä, niin muistan edelleen hämmentävän hyvin useampia kohtaamisiani Rammsteinin musiikin kanssa ennen ennen kuin hurahdin biisien maailmaan totaalisesti. Niiden muistojen pariin seuraavaksi.
2003/2004: Joku kirkonpolttohevibändi se Rammstein kai on
Ensimmäinen kosketukseni Rammsteinin musiikkiin tapahtui 2000-luvun alussa, kun olin lukiossa. Ennen tunnin alkua muutamat pojat istuivat luokassa kuuntelemassa Rammsteinia pienestä mankasta ja keskustelivat samalla biiseistä. Bongasin keskustelusta sanat Rammstein ja Du hast. En tuolloin kuunnellut juurikaan raskaampaa musiikkia, mutta Rammsteinin nimi oli silti jostain tuttu. Kenties lehtiartikkeleista, sillä minulla oli mielikuva kyseenalaisesta bändistä, joka soittaa kirkonpolttoheviä ja puuhailee laittomuuksia. Koska kyllähän niin raskasta musiikkia soittavassa bändissä jotain hämärää täytyy olla. Taisin jopa ajatella, miten kukaan jaksaisi samalta kuulostavia rätätäbiisejä kuunnella.
2009: Eipä taida bändin musiikki myydä, koska levyä markkinoidaan huonolla maulla
Vuonna 2009 julkaistun Liebe ist für alle dan erikoispainos oli huomiota herättävä: käsiraudat, liukkari ja kuusi dildoa, joista väitettiin, että ne on tehty yhtyeen jäsenten antamien muottien mukaan. Muistan ajatelleeni, että taitaa olla ideat vähissä, jos musiikkia pitää näin markkinoida. Halveksin yhtyeen valintoja ja ajattelin, että bändi on juuri niin alhainen kuin mitä olin siihen asti ajatellutkin. Että tuskinpa musiikissa mitään pointtia edes on.
Olin tapani mukaan maleksimassa Helsingin asematunnelin Anttilan levyosastolla ja koekuunteluseinässä oli tarjolla myös Rammsteinin LIFAD-albumi. Mielestäni en sitä kuunnellut, mutta pidin levyä kädessäni. Minua jollain tasolla kiinnosti biisien nimet, vaikka en todellakaan suunnitellut musiikkia kuuntelevani.
2009/2010: Ei tässä nyt muutakaan kuunneltavaa ole...
Joskun LIFAD-levyn hipelöinnin jälkeen muistan, että tallensin MP3-soittimelleni Rammsteinin biisejä ja kuuntelin niitä töissä. Biiseinä olivat melko varmasti Du hast, Feuer frei, Mein Teil ja Te quiero puta. Työkaverini huomautti, että Mein Teil -niminen biisi ei muuten ole oikeasti Mein Teil vaan joku toinen Ramujen biisi, mutta en enää muista mikä. Kollegani kommentin jälkeen halusin tietää millainen oikea Mein Teil on, joten aloin hakea kyseistä biisiä uudestaan eräästä nettipalvelusta. Jos olen edes ohuesti kiinnostunut jotain biisistä/artistista tai joku tuttuni on, saatan helposti kehittää pienimuotoisen pakkomielteen siitä, että biisin nimi ja/tai esittäjä on saatava selville. Esimerkkejä vastaavista tilanteista olisi useampia. Mennään yhdellä: Frendit-sarjassa Chandler laulaa yhdessä kohtauksessa “Bermuda, Bahama, come on pretty mama“, ja pelkästään tämän pätkän perusteella minun oli pakko selvittää, mistä biisistä on kyse. (Vastaus: Kokomo: Beach Boys) Onkohan tälle jotain diagnoosia?
Takaisin Rammsteiniin. Mein Teil -biisin herättämästä mielenkiinnosta huolimatta en silti ollut superinnoissani Rammsteinista. Kyse oli pikemminkin siitä, että tarvitsin epätoivoisesti jotain uutta musiikkia kuunneltavaksi niin töihin kuin vapaa-ajallekin. Tässä vaiheessa tuntui, että tutut artistit oli koluttu aika loppuun ja tunsin myös tarvetta kurkotella uusien genrejen puolelle. Tuolloin musiikkimakuni oli nykyiseen verrattuna huomattavasti suppeampi, vaikka jo monipuolisempi kuin lukiossa.
Veikkaan, että juuri tuo biisien soiminen taustalla aivopesi minua, koska vuoden 2011 puolella aloin hiljalleen päästä jyvälle Rammsteinin sanomasta, vaikka ajattelinkin, että suurin osa biiseistä on tylsiä. Niinpä keskityin kuuntelemaan niitä muutamia tutumpia.
2013: Wilkommen in der Dunkelheit!
Mielenkiinto yhtyeen musiikkiin oli lopulta tullut siihen pisteeseen, että ostin lipun vuoden 2013 Rock the Beach -festareille. Olin tuijotellut mainosjulisteita bussipysäkeillä useampia päiviä miettien, että pitäisiköhän vaiko eikö, ja muistaakseni viikkoa ennen tapahtumaa ostin lipun. Pohdin samaan aikaan, että menisinkö sittenkin mieluummin Tuskaan, koska tuskin Rammsteinin keikka nyt niin ihmeellinen on. Miten väärässä ihminen saattoi olla.
Festaripäivänäkin epäröin edelleen, koska olin hieman flunssainen ja mieluusti olisin jäänyt kotiin nukkumaan. En kuitenkaan halunnut heittää maksettua lippua hukkaan saati alkaa etsiä sille ostajaa, joten lähdin kohti Hietsua. Voisinpahan sitten ainakin sanoa, että olen ollut Rammsteinin keikalla.
Festarialueella mustan massan keskellä seistessäni havainnoin, että suunnilleen koko yleisö taputti ja huusi jo hyvissä ajoin ennen ennen kuin lavalta kuului minkäänlaista elonmerkkiä. Huomaamatta alkoi omakin fiilis nousta ja jännitys vatsanpohjassa kasvaa. Mitä jos konsertti onkin oikeasti hyvä? Ehkä tänne kannatti tulla? Mitä jos musiikissa onkin jokin pointti?
Keikan ensimmäiset sekunnit häivyttivät kaikki epäilykseni ja tiesin, että jotain merkittävää oli juuri tapahtunut. Kovat iskut rumpuihin, tahdissa takovat nyrkit, ilmaa halkovat ilotulitteet ja niistä syntyvät savupilvet olivat jotain, mitä en ollut ennen kokenut. Lopulta lavarakenteisiin kiinnitetty lakana tippui alas ja paljasti saksalaisen koneiston sen takana. Yleisö hullaantui. Muuta ei tarvittu. Se oli siinä. Siitä hetkestä eteenpäin haukoin henkeäni, katselin ihmeissäni lavan tapahtumia ja tunsin, miten jokin tyhjiö “musiikkisielussani” oli paikattu.
Wiener Blut -biisin kuulin keikalla ensimmäistä kertaa ja vaikka sanat menivät tuolloin täysin ohi, kylmät väreet kulkivat välittömästi pitkin kehoa ja olin lumoutunut biisin voimakkuudesta. Erityisesti kohdat, joissa Till totesi “Wilkommen in der Dunkelheit” olivat kuin pirullista hypnoosia, jolla kuulija vedettiin mukaan pimeimpiin kellareihin.
Keikan päätti Pussy, jonka ajaksi lavalle tuotiin vaahtoa sylkevä tekopenis, jolla Till sitten ratsasti. Siinä vaiheessa tunsin suurta pettymystä siitä, että tämä uskomaton musiikillinen ja visuaalinen elämys oli tullut päätökseensä. Ja minä olin vasta päässyt vauhtiin!
En usko, että olin aiemmin ollut samanlaisessa euforisessa tilassa kuin tuona iltana kävellessäni kohti ratikkapysäkkiä keikan loputtua. Kaikki oli niin uutta ja erikoista, ja tiesin, että sulattelussa menisi aikansa. Samaan aikaan olin sataprosenttisen varma myös siitä, että Rammstein oli tullut jäädäkseen.
Maanantaina töissä hehkutin keikkaa tähdet silmissä välkkyen, ja sen jälkeen MP3-soittimestani ei pitkään aikaan löytynyt muuta kuin Rammsteinin musiikkia. Yritin kyllä laittaa väliin muidenkin artistien biisejä, mutta melkein kaikki muut vaihtoehdot tuntuivat kovin tylsiltä, joten annoin periksi ja kuuntelin todella pitkään pelkästään Ramuja.
2020: Lindemannin tapaaminen
Vuoden 2013 jälkeen olen kuunnellut Rammsteinia enemmän kuin muita bändejä -tämän vahvistavat myös Spotifyn ja Last.fm:n tilastot. Rammsteinin lisäksi tykkään myös erittäin paljon Lindemann-projektin tuotannosta, ja jo ensisinkku Praise Abort kolahti kovaa.
Niinpä oli itsestäänselvää, että hankin lipun myös Lindemannin Helsingin-keikalle. Onni sattui suosimaan ja olin niiden muutaman onnekkaan joukossa, jotka pääsivät tapaamaan bändiä ennen keikkaa. Ei ole muuten hetkeen jännittänyt niin paljon kuin silloin!
Bändiläiset olivat äärimmäisen mukavia ja kohteliaita, ja vaikka en varmasti Rammsteinia tule koskaan tapaamaan, niin tuokin tapaaminen oli niin ainutlaatuinen, etten sitä koskaan tule unohtamaan. En muista konsertin alusta juuri mitään, koska istuin paikallani puristamassa käsilaukkua, jossa oli uunituoreilla nimmareilla varusteltu Skills in Pills -albumi. Heittämällä yksi parhaimmista illoista ikinä.
Onneksi annoin Rammsteinille uusia mahdollisuuksia, sillä nyt en voisi kuvitella soittolistojani ilman saksalaiskokoonpanon musiikkia.
