Helmet-musahaasteen pika-arvioita
Tälle sivulle olen koonnut joitakin ensivaikutelmia/pika-arvioita Helmet-musahaasteissa kuuntelemistani biiseistä/albumeista.
MUSAHAASTE 2020
The Band Perry: The Band Perry (#1: trion esittämää musiikkia)
The Band Perryn muodostavat Kimberly Perry, Neil Perry ja Reid Perry, ja se on perustettu vuonna 2005. Yhtye ei ole minulle ennestään tuttu, vaan kaivelin netin ihmeellisestä maailmasta erilaisia trioyhtyeitä ja lopulta päädyin The Band Perryyn.
The Band Perryn debyyttialbumi pitää sisällään tarttuvia ja kauniita biisejä, ja muusikot ovat saaneet aikaan tasokkaan kuuloisia kappaleita, jotka svengaavat paikoitellen kohtuullisen kivasti. Kokonaisuus on helppoa ja perinteistä kantria selkeine taustoineen. Kantrin vahvuuksia ovat mielenkiintoiset tarinat, mukaansatempaavat rytmit ja tietynlainen letkeys, vaikka laulettaisiinkin sydänsuruista ja surullisista hetkistä.
Tykkään (vaihtelevasti) laulajan äänestä, mutta se ei ihmeemmin vangitse lumoihinsa. Hip to My Heart oli yksi sellainen biisi, joka alkoi hiertää juurikin tulkinnan puolesta, koska kuulosti siltä, että biisiä painettiin läpi vaikka väkisin. En aluksi huomannut laulajan maneereja, mutta toista kertaa albumia kuunnellessani aloin kiinnittää niihin (liikaa) huomiota, ja sitten tuntui, että en enää voinut sivuuttaa yli menevää tyyliä ja huomasin, että albumillinen tätä ääntä alkoi olla liikaa. Sääli toisaalta, koska varsinkin alemmassa rekisteristä löytyy kivoja sävyjä.
Kuuntelisinko jatkossa?
Aluksi albumi vaikutti lupaavalta, mutta valitettavasti se ei kestänyt useampia kuuntelukertoja. Eli tuskin palaan tähän tämän jälkeen.
Henry Purcell: One Charming Night (#2: barokkimusiikkia)
Henry Purcellia (syntyi 1659 ja kuoli 1695) pidetään yhtenä aikansa merkittävimmistä säveltäjistä, jolla oli muista poikkeava tyyli ja josta muut ottivat vaikutteita. Hän sävelsi mm. näytelmiä, kirkkomusiikkia ja oopperoita.
Purcellin teokset ovat kauniita, ja osa on tuttuja, vaikka en uskonut tuntevani barokkiajan sävellyksiä. Arvelisin, että elokuvien (tanssikohtausten) kautta näitä on tullut kuultua.
One Charming Night -kokoelman instrumentaaliteoksia on mukavampi kuunnella kuin ooppera-aarioita. Ylipäänsä oopperapuolella on vain kourallinen lauluja, joita jaksan kuunnella ennen kuin alkaa pitkästyttää. Nyt kävi samoin: muutama menee mielenkiinnosta, mutta sitten käy puuduttavaksi. Abdelazer (tai myös The Moor’s Revenge) -nimistä näytelmää varten sävelletyt Abdelazer-teokset ovat sellaisia, joita voisin kuunnella jatkossakin. Niissä on juuri niitä palatsien kultaisten tanssisalien ja muhkeiden pukujen tunnelmaa.
Barokkimusiikki ei varsinaisesti ole sellaista, josta saisin irti kummempia elämyksiä. Satunnaisia hienoja sävellyksiä toki löytyy Purcellilta, ja Vivaldin vuodenaikateoksia kyllä kuuntelen edelleen aktiivisesti. Luulen, että näihin yksittäisiin sävellyksiin tämä omalla kohdallani jääkin, ainakin nyt.
Kuuntelisinko jatkossa?
Tämäntyylisellekin musiikille on välillä tarvetta, joten ehkä joskus palaan Purcellin pariin.
Dead Can Dance: Into the Labyrinth (#4: levy, jonka kannessa on käsi)
Dead Can Dance on australialainen duo, joka perustettiin vuonna 1981, ja on sen jälkeen ollut vaihtelevasti aktiivinen.
Levy koostuu hyvin erilaisista saundeista. On niin Intian suuntaan vievää sitaria, eläinten ääniä, kulkusia kuin poppamiesrumpuja. Aluksi albumi vaikuttaa sekametelisopalta ja kummalliselta, mutta kun keskityin biiseihin vähän paremmin, alkoi musiikki viedä mukanaan ja kokonaisuus hahmottua paremmin.
Sinänsä jännä albumi, josta en saa siitä suurempia väristyksiä, mutta saundien omituisuudessa on silti jotain kiinnostavaa.
Kuuntelisinko jatkossa?
Todennäköisesti en.
Robbie Robertson: Somewhere Down the Crazy River (#5: veteen liittyvää musiikkia)
Robbie Robertson on kanadalainen laulaja-lauluntekijä, elokuvasäveltäjä, kirjailija ja näyttelijä. Parhaiten hänet tunnetaan The Band -kokoonpanosta (kitaristi, biisintekijä) ja soolourastaan.
Menin tässä kohti hieman mutkia suoristaen ja valitsin biisin, jossa mainitaan jokin veteen liittyvä sana, eikä biisi itsessään keskity vedestä kertomiseen.
Somewhere Down the Crazy River on yksi loistava esimerkki siitä, miksi Helmetin musahaasteisiin on mukavaa ja hyödyllistä osallistua. Ilman haastetta tämä timanttinen biisi olisi saattanut jäädä löytymättä.
Robbie tekee kertovan ja laulavan tulkinnan vaihteluilla biisistä koukuttavan ja suoraan ihon alle menevän. Kappaletta kuunnellessa pystyn kuvittelemaan täydellisesti, millaisessa ympäristössä laulun kertoja liikkuu ja millaisia ihmisiä hän tapaa. Aivan kuin katselisin visuaaliselta toteutukseltaan täydellistä elokuvaa. Hämäriä, kosteita katuja ja tupakansavun luoia kuvioita. Hylättyjä autoja, huumaavia hetkiä ja karismaattisia yöihmisiä. Biisissä ei ole mitään turhaa vaan teksti ja Robbien koko kroppaa värisyttävä ääni ovat pääosassa. Ehdottomasti yksi upeimmista biiseistä, mitä olen vähään aikaan kuullut.
Kuuntelisinko jatkossa?
Ehdottomasti!
The Lord of the Rings: The Return of the King (#7: Oscarin voittanut soundtrack)
Olen kerran saanut katsottua Taru sormusten herrasta -elokuvan ykkösosan loppuun, enkä ihan heti keksi pitkäveteisempää elokuvaa. Visuaalisuus toki teki vaikutuksen, mutta useamman tunnin kävelemisen seuraaminen ei napannut. Olkoonkin, että se on elokuvan ja tarinan pointti.
Koska kyseessä kuitenkin on klassikko, ajattelin tutustua edes soundtrackiin hieman paremmin. Howard Shoren musiikki on mahtipontista ja dramaattista. Se sopii hyvin sellaisiin hetkiin, kun haluaa kuunnella jotain sellaista, jossa on tyyliä, kauneutta ja fantasiaa. Jos olisin päässyt sisään THS-elokuvien maailmaan, saisin varmasti huomattavasti suuremmat sävärit soundtrackistakin.
Kuuntelisinko jatkossa?
Kyllä. Tämä sopii vaikkapa kirjoittamisen taustamusiikiksi.
Bubbi Morthens: Regnbogans stræti (#8: islantilainen säveltäjä, yhtye tai artisti)
Bubbi Morthens on islantilainen laulaja, joka aloitti uransa vuonna 1979, ja hän on ollut mukana useammassa eri bändissä ja samaan aikaan pitänyt myös soolouransa aktiivisena.
Bubbin diskografia on hengästyttävän pitkä, joten selvää on, että musiikkia tehdään intohimoisesti. Pidän Bubbin äänestä, koska sanoja ymmärtämätönkin saa biiseistä tunteen, että mies osaa tulkita tekstejä ja nostaa tarinat eloon.
Tämän albumin perusteella vaikuttaisi siltä, että pitkän uran tehnyt laulaja on kyennyt uudistumaan, eikä ole jymähtänyt vaikkapa 80-luvulle. Regnbogans stræti kuulostaa modernilta ja perinteiseltä samaan aikaan. Tulkinta on varmaa ja elämänkokemuksen karaisemaa, ja kappaleisiin on tuotu saundeja tästä päivästä. Erityisesti tykästyin Án Þín -duettoon Katrín Halldóra Sigurðardóttirin kanssa. Naisella on ihanan pehmeä ääni, joka sopii saumattomasti yhteen Bubbin kanssa. Täyden kympin biisi.
Albumia on kiva kuunnella, vaikka en tiedä, mistä tarinat kertovat- Silloin, kun biisien saundit ja tulkinta osuvat hyvin yhteen, huomaa, ettei sanoja ole pakko ymmärtää voidakseen nauttia musiikista.
Kuuntelisinko jatkossa?
Hyvin todennäköisesti.
Rehupiikles: Minen tykkää maksaloorasta (#14: ruokaan liittyvää musiikkia)
Rehupiikles on Joonas Tammelinin luotsaama huumorisävytteinen kokoonpano, jonka ensimmäinen albumi ilmestyi vuonna 1995 (Noiduttu Pohojam’maa) ja viimeisin vuonna 2007 (Atomipommilla kuuhun). Minen tykkää maksaloorasta on vuoden 1996 albumilta Kyröjoki tuluvii.
Etsiessäni ruokaan liittyvää musiikkia, päätin, että haluan jotain kotimaista ja vähän kevyempää. Enää en muista, mistä kolosta Rehupiiklesin lopulta kaivoin, mutta päätin, että Minen tykkää maksaloorasta on oikein sopiva biisi tähän kohtaan. Biisin alkuperäisversio on Chris Isaakin vuoden 1989 Wicked Game.
Suomalaiset osaavat tehdä mainiota huumorimusiikkia, ja yksi omista suosikkikokoonpanoistani on Seitsemän seinähullua veljestä. Näille huumorihumpille on ehdottomasti oma paikkansa silloin tällöin kuunneltuna, ja joskus löytyy biisejä, joita on pakko luukuttaa enemmänkin.
Minen tykkää maksaloorasta ajaa genrensä asian: se on huvittava ja varsinkin taustalaulut saavat aikaan spontaaneita naurunpyrskähdyksiä. Siltikin huumori väljähtyy muutaman kuuntelukerran jälkeen, koska kokonaisuudessa ei ole oikein mitään sellaista, mikä jäisi erityisemmin mieleen hauskana oivalluksena tai poikkeavana sanakikkailuna.
Olen kesän aikana luukuttanut Turo’s Hevi Geen Peeniskateutta ja se jaksaa huvittaa edelleen, mutta Maksalooran rusinat on nielty ja naurut naurettu. On tietenkin mahdollista, että olen vain liian etelästä ymmärtääkseni pohojanmaalaista (jalasjärveläistä) huumoria.
Kuuntelisinko jatkossa?
Ehkä “huumorihumppailtoina”, tuskin muuten.
Go Fish: The Laughing Song (#16: naurulla höystettyä musiikkia)
Go Fish on vuonna 1993 perustettu lastenmusiikkia soittava kristillinen kokoonpano. The Laughing song löytyy vuoden 2008 albumilta Party Like a Preschooler.
Kun etsin biisejä musiikkihaasteisiin netin ja Spotifyn syövereistä, päädyn välillä mitä kummallisimpiin paikkoihin. En siis muista yhtään, mistä tämän biisin alunperin bongasin, mutta koska siinä on naurua, niin sehän päätyi mukaan.
Laulajalla on todella upea, matala ääni ja biisin nauru tarttuu, joten hymyn tästä ainakin saa huulille. Kappale kestää reilun minuutin ja lastenlauluna tämä on oivallinen, koska tekstikin on neutraali.
Kuuntelisinko jatkossa?
En.
Nara Leão: Nascí para bailar (#24: musiikkia latinalaisesta Amerikasta)
Nara Leão oli brasilialainen bossa nova – ja MPB -laulaja, joka julkaisi ensimmäisen Nara-albuminsa vuonna 1964. Hän ehti levyttää yli 20 albumia ennen kuin kuoli vuonna 1989 vain 47-vuotiaana.
Pidän bossa novasta sen tarttuvien rytmien, letkeyden ja mukaansatempaavuuden takia. Vaikken aina oikein muista kuunnella brasilialaista musiikkia, niin aina löytäessäni uuden artistin, muistan, miten hienoa ja omalaatuista tämäntyylinen soiton iloa pursuava musiikki voikaan olla.
Nascí para bailar on helppoa kuunneltavaa, joka rauhoittaa kiireisen päivän jälkeen ja jossa on niin kesän lämpimiä rytmejä kuin syksyn haikeutta. Naralla on miellyttävä ääni, joka sopii niin svengaavampiin kuin hitaampiinkin biiseihin. Albumin kiinnostavimmat biisit ovat nimikkobiisi ja Tou com o diabo no corpo.
Kuuntelisinko jatkossa?
Kyllä.
Franzl Lang: Greatest Hits (#26: musiikkia, jossa on mukana jodlausta)
Jodlaukseen pätee vähän sama kuin kotimaisiin huumorihumppiikin. Iloista ja omalaatuista laulantaa on hauska silloin tällöin kuunnella, mutta kovin montaa kappaletta putkeen ei oma korvani jaksa. Tykkään jodlauksen saundista, ja se voi toimia hauskana tehosteena/lisämausteena biisissä. Franzl Lang on taitava jodlaaja ja on hienoa kuunnella, mitä mies äänellään pystyy tekemään varsinkin nopeimmissa biiseissä. Ja tuleehan näistä todella hyvälle tuulelle.
Kun etsin musiikkia tähän jodlauskohtaan, löytyi Spotifysta kaikenlaista mielenkiintoista ja kummallista. Itävaltalainen kansanmusiikkibändi Die Mayrhofner oli yksi löydöistä, ja poppoon hyväntuulinen musiikki vei mennessään, ja olenkin fiilistellyt Klitsche Klatsche -biisiä vähän liikaakin. Helmetin musahaaste on kyllä niin mahtava juttu, jos en ole vielä kertaakaan sanonut.
Kuuntelisinko jatkossa?
Satunnaisesti kyllä.