Kävin katsomassa Frendit-musikaaliparodian Aleksanterin teatterissa, ja tykkäsin kovasti. Seuraavaksi yhteenveto ajatuksistani.
Sen kummemmin kiertelemättä: Frendit-musikaaliparodia oli sanalla sanoen loistava.
Näyttelijät olivat hyvin omaksuneet esikuviensa maneereja kehonkielestä äänenpainoihin. Vaikea oikeastaan nostaa erikseen ketään esille, sillä jokainen näyttelijä oli todella tehnyt taustatyönsä. Rossin päännytkäytykset, Chandlerin silmänliikkeet, Phoeben omituiset hyppelyt, Joeyn rehvastelu, Rachelin “vinkumiset” ja Monica. Kaikkea tätä täydensi hahmouskolliset meikit ja stailaus.
Vaikka kaikki oli huikeaa, niin Pääkkösen esittämänä Janice oli kyllä purkillinen kirsikoita kakun päällä. Kyseinen hahmo aiheutti eittämättä suurimmat naurut, mutta kovin paljon varjoon ei jäänyt Richardin vanhentunut olemuskaan.
Musikaalitoteutus alkuun hieman mietitytti, niin pidin kyllä melkein jokaisesta musikaalinumerosta. Osa oli toki selkeästi vetävämpiä kuin toiset, mutta kokonaisuus toimi lopulta hyvin. Ja näyttelijät vetivät mielettömiä laulusuorituksia. Olin varmaan äänentoistollisesti hieman huonossa paikkaa (eturivissä), joten aina sanoista ei saanut kunnolla selvää, mutta eipä se juurikaan haitannut, koska menoon ja meininkiin pääsi hyvin mukaan. Harmi oikeastaan, kun piti istua paikallaan.
Käsikirjoitukseen oli saatu huima määrä isoja ja pieniä sarjan tapahtumia ja viittauksia, ja myös semmoisia juttuja, jotka aukeavat vain sarjaa vähän liikaa seuranneelle. Kuten allekirjoittanut on. Ja näiden pienten yksityiskohtien bongaaminen oli kyllä hirmuisen kivaa ja tuli omalla tavallaan sellainen fiilis, että kuuluu johkin sisäpiiriin, kun kerrankin tietää kaikki viittaukset. Jätän viittaukset nyt mainitsematta, jos joku tätä lukee, kun esitykset vielä pyörivät.
Naapuripenkeissä oli ihmisiä, jotka väliajalla googlailivat tai selostivat kaverilleen, että mikä tämä viittaus oli ja mitä tämä juttu tässä tarkoitti. Minä puolestani osasin joitain vitsejä/käsikirjoituksen suuntaa ennakoida ihan vaan siksi, että kyseinen tv-sarja on selkäytimessä. Mutta kyllä musikaali tarjoaa paljon viihdettä myös sellaiselle, jolle sarja on vähemmän tuttu.
Sarjaa tehtiin 10 tuotantokautta, joten siitä kyllä riittää ammennettavaa ja pakostakin jää paljon hyviä juttuja ulkopuolelle. Vaikka kaikki saivat tasaisesti valokeilansa, niin mielestäni Phoeben hahmo jäi ehkä hieman muiden varjoon, vaikka pääsikin puhumaan kuolleesta äidistään tuon tuostakin ja mukana oli myös haiseva kissa. Harmikseni varsinaista Smelly Cat -biisiä ei kuitenkaan kuultu. (Liekö kyseessä jonkin tekijänoikeusjuttu, en tiedä.)
Kuten sarjakin, niin musikaaliparodia tarjosi makeita nauruja, ja välillä täytyi ihan taistella itsehillinnän kanssa, että sai naurun lakkaamaan. Toki muutamat Chandler-vitsit näyttäytyivät nyt hieman eri valossa, ja olin aistivinani joissain kohti semmoista, että vaikka aiemmin vitsi olisi naurattanut, niin nyt sali oli vain hiljaa. Ei näitä paljon ollut, mutta muutama. Olisin nähnyt kuitenkin parhaana vaihtoehtona sen, että vitsi Chandlerin painosta olisi otettu pois. Kaikki kun tietävät, että painonvaihtelut liittyivät vahvasti Perryn addiktioihin ja mielenterveyteen, niin mielestäni se ei ollut hyvän maun mukaista vitsailla siitä. Ei varsinkaan nyt, mutta ei muutenkaan. Taitavat käsikirjoittajat olisivat varmasti pystyneet halutessaan formaattiinkin pohjautuvan tarinan yksittäisen vitsin muokkaamaan. Tämä oli oikeastaan ainut pieni miinus kokonaisuudessa.
Lopussa oli odotetusti pieni kunniamaininta Matthew Perrylle, ja se kirvoittikin koko salin kovimmat aplodit. Ja melkein kostuivat silmäkulmatkin.
Upea, hauska ja kaaottinen kokonaisuus, joka muistutti, että vaikka tekijät poistuvat, viihde säilyy.
Matthew Perryn suru-uutinen
Ja vielä muutama sana Matthew Perryn kuolinuutisesta. Julkkisten kuolemat harvoin koskettavat syvältä, koska tietenkään en henkilöitä ole tuntenut eikä minulla heihin ole sen kummempaa sidettä. Mutta sitten on niitä muutamia, joiden poismeno kolahtaa vähän isommin. Ensimmäinen oli Gösta Sundqvist. Ja nyt toinen on Matthew Perry.
Perryn poismeno tuntui vähän siltä kuin olisin oikeasti menettänyt oman tutun. Olen katsonut Frendejä aina sieltä 90-luvulta, ja sarja on ollut minulle se lohtusarja, joka on ollut tukena ja ilona kaikissa elämänvaiheissa. Katson Frendit ainakin kerran vuodessa, joskus useammin. Joskus tykkään pitää sitä taustalla ns. radiona, eli en varsinaisesti katso, mutta hahmot ovat silti läsnä. Ne ovat niitä tyyppejä, joihin voi luottaa ja jotka aina saavat nauramaan. Ne ovat hahmoina sellaisia, joiden pariin palaaminen tuntuu juuri siltä kuin palaisi vanhoja tuttujen luokse.
Perryn poismenoa on nyt useammassa paikassa käsitelty ja mietitty myös siitä näkökulmasta, miksi jonkun tuntemattoman julkkiksen poismeno tuntuu niin isolta asialta. Syitä on varmasti monia. Koska en muistanut tarkempia yksityiskohtia niistä mielestäni selvimmistä syistä, niin etsin esimerkiksi New York Postin artikkelin, jossa terapeutti Nicholette Leanza toteaa näin:
“Our emotional bond with an influential person is based on our projection of what we need that person to be for us during influential moments of our lives. It’s the idea of that person we bond to, not necessarily the person themselves – since we didn’t come to know them in real life.”
“Not only are celebrities infused into our developmental milestones, they oftentimes fill roles of a mentor or support person we were lacking. We turn to them for support and they become part of our lives. When they die, a little part of us dies too.”
Nämä huomiot kuvaavat hyvin omia ajatuksiani Matthew Perryn suhteen. Hän on Chandlerina ollut paikalla elämäni suunnilleen kaikissa muutoksissa ja aina ollut se sama, hauska Chandler (luonnollisesti). Hän on ollut se pysyvä tekijä, se lohtutyyppi muiden sarjan hahmojen ohella. Ja hän on aina saatavilla vain parilla napinpainalluksella.
Jotkut tahot mielellään dissaavat niitä ihmisiä, jotka surevat julkkiksia, niin ehkä ei kannattaisi, vaan ehkä kannattaisi kokeilla empatiaa sen sijaan. Kyse ei siis ole niinkään siitä, että nostetaan se menehtynyt henkilö jalustalle siksi, että hän on ollut julkkis vaan surraan ja arvostetaan tätä siksi, että julkkisasemansa ansiosta hän on tuonut tavallistenkin ihmisten elämään jotain ainutlaatuista.
Frendit-aiheesta lisää:
Miten huumorisarjasta tuli suosikkini?
Paluuviite: FRIENDS – Musikaalit Suomessa