Ajattelin, että voisin tuoreeltaan kirjoittaa fiiliksiäni kässärin valmistumisen jälkeen. Tai “valmistumisen”, koska eihän se koskaan tunnu oikeasti valmiilta, mutta nyt päätin, että se on riittävän valmis. Koska ajatukset pyörivät tällä hetkellä vähän joka suuntaan, saattaa postauskin olla ihan yhtä poukkoileva.
Sain tosiaan ikuisuusprojektini valmiiksi ja lähetin sen keräämään hylsyjä kustantamoista. Toivoisin, että kaikki hylsyt tulisivat ensi kesään mennessä, niin voin sitten alkaa tehdä jatkosuunnitelmia. Mitä ne nyt sitten ovatkaan. Toki ajatuksia tällä hetkellä on, mutta ei vielä mitään loppuun asti mietittyä, eli palaan niihin sitten myöhemmin.
Ideasta valmiiseen kässäriin
Palatsitarina-työnimellä kulkevaan kässäriprojektiini sain ensimmäisen selkeämmän idean vuoden 2018 puolella, ja noin nelisen vuotta olen kokonaisuudessaan tekstiä työstänyt. Aluksi töiden ohella, ja viimeiset kaksi vuotta opiskelujen ja töiden ohella. Suoraan voin sanoa, että yhdistäminen ei ole ollut helppoa ja valmista olisi varmasti tullut nopeammin, jos arkielämä ei haittaisi vapaa-aikaa.
Ihan alkuun ajattelin, että en voi kirjoittaa palatsiin sijoittuvaa prinsessatarinaa, koska pitäisi keksiä joku yhteiskunnallisesti merkittävä aihe, upottaa mukaan kritiikkiä jotain sopivaa tahoa kohtaan ja ties mitä muuta. Mutta kun päätin, että ihan sama, kirjoitan sitä, mitä oikeasti haluan, alkoivat kohtaukset virrata melko helposti.
Ensimmäistä versiota minulla ei ole enää tallessa, mutta kolmas versio kyllä. Ja se on ihan kamalaa luettavaa, enkä ole sitä uskaltanut avata tänä vuonna ollenkaan. Se on täynnä aukkoja, jaarittelevaa dialogia, epäloogisuuksia, ja alkuperäinen loppuratkaisu hävettää vieläkin.
Nykyinen versio onkin muuttunut aika paljon alkuperäisestä. Aloitusluku ehkä eniten, mutta lisäksi olen lisännyt. poistanut ja yhdistänyt hahmoja, lisännyt ja poistanut tapahtumia, ja luonut linkkejä hahmojen välille. Olen vaihtanut kohtausten paikkaa ja poistanut minulle rakkaita dialogeja ja tilanteita.
Taustatöitä tein lukemalla kirjoja, kahlaamalla nettisivuja ja katsomalla erilaisia tv-dokumentteja ja Youtube-pätkiä. Tarkastin viimeisiä faktoja vielä samalla viikolla, jolloin sitten päätin lähettää kässärin eteenpäin.
Ja vaikka teksti on nyt valmis, tiedän, ettei se silti ole valmis. Jos luen sen vaikka puolen vuoden päästä uudestaan, löydän sieltä varmasti sata virhettä ja huonoa virkettä. Mutta se on sen ajan murhe.
Mitä opin?
Olen täällä blogissakin maininnut, että teininä en harrastanut tarinoideni lopettamista. Kirjoitin vain niin kauan, kun tuntui hyvältä ja sitten lopetin. En miettinyt alotuksia vaan alotin usein heräämisestä tai esittelemällä päähenkilöstäni kaikki mahdolliset tiedot iästä pituuteen. Teininä en miettinyt tarinan loogisuutta tai sivuhahmojen persoonia, en miettinyt juurikaan taustatarinoita tai sitä, kuinka moni kysymys jäi avoimeksi. Dialogit kirjoitin juuri kuten oikeassa elämässä ihmiset puhuivat eli mitään karsimatta. Joissain tarinoissa dialogia saattoi olla neljäkin liuskaa putkeen.
Olen kässäriprojektin aikana lukenut erilaisia kirjoitusoppaita ja nettivinkkejä. Aluksi yritin ottaa kaikki huomioon ja toteuttaa ne omassa tarinassani. Ja sen näköisiä ne alkupään versiot todella ovatkin.
Kun aloin suodattaa neuvoista ja vinkeistä itselleni suotuisimmat/hyödyllisimmät, alkoi tarinani kokonaisuus eheytyä ja muuttua luettavammaksi. Eli vaikka onkin hyvä kuunnella palautetta ja lukea oppaita, pitää myös osata soveltaa niistä saamiaan tietoja sopivasti. Vaikka jossain sanottaisiin, että nämä viisi hahmoa sinun tarinastasi pitää löytyä, niin ei, ei tarvitse. Ei minun mielestäni ainakaan, sillä kokonaisuus ratkaisee, ei se, että saa ruksattua kaikki kohdat jostain taulukosta.
Tein myös ensimmäistä kertaa taustatöitä oman tekstini eteen. Se oli yllättävänkin työlästä, mutta samaan aikaan hirmuisen hauskaa. Ehkä teen vielä taustatyöstä erillisen postauksen jossain välissä.
Opin lisäksi paljon tarinan rakenteesta, dialogien kirjoittamisesta ja kohtausten rakentamisesta. Vaikka välillä olen miettinyt, että tuhlaanko vain aikaani, kun käytän yhteen tarinaan näin paljon aikaa ja vaivaa, niin voin sanoa, että ei se ole ollut turhaa. Olen pystynyt syventämään aiemmin oppimaani, ja uskon vahvasti, että seuraava pidempi käsis tulee jo paljon helpommin, koska ihan kaikkia juttuja ei tarvitse enää opetella. Tosin sivuvaikutuksena on ilmennyt se, että en lue kirjoja enää samoin kuin ennen. Nyt mietin niiden rakennetta, sanavalintoja, dialogien suvuutta ja erityisesti olen kiinnittänyt huomiota toiston määrään. Yllättävän paljon varsinkin 2010- ja 2020-luvun kirjallisuudessa on samojen asioiden ja sanojen toistoa, vaikka ne olisi mielestäni voitu korvata vaihtoehtoisilla ilmaisuilla. Mutta joo, lukeminenkin tosiaan muuttunut oman projektin työstämisen myötä.
Miltä nyt sitten tuntuu?
Mistähän alottaisin?
Aloitetaan vaikka siitä, kun tajusin, että kässärini on viittä vaille valmis. Silloin tuli ensimmäinen tyhjä tunne ja hämmennys, että mitä seuraavaksi. Mietin jopa, että osaanko edes kirjoittaa mitään tämän jälkeen, että onko mitään ideoita enää käytettäväksi. Vaikka totuushan on se, että luovuus lisää luovuutta ja mitä enemmän käyttää “kirjoitusaivolohkoa”, niin sitä vetreämpänä se pysyy.
Kun aloin lähettää kässäriäni kustantamoille, jouduin sanomaan itselleni ihan ääneen, että “älä ajattele”. Koska jos olisin lähettämisprosessin aikana alkanut ajatella yhtään mitään, en olisi pystynyt irrottautumaan tarinastani.
Kun viimeisen kerran olin painanut lähetä-nappulaa, olo oli yhtä sekava kuin jos olisin ollut koko päivän Linnanmäellä. Sen verran päässä risteilivät eri ajatukset ja tunteet. Oli epätodellinen olo, epävarma olo ja hävettikin. Tuli olo, että eihän tämä ole valmista nähnytkään, että voinko perua lähettämisen, täytyy vielä muokata. Mutta kuten kustantamoiden sivuillakin lukee, niin tarkoitus on lähettää “mahdollisimman valmis” teksti. Faktahan on se, että tekstit aina kuitenkin jonkin verran kustantamon koneistossa muuttuvat.
Ennen kaikkea oloni on nyt vapaa ja helpottunut. Olen saanut ikuisuusprojektini pois käsistäni ja voin vapaasti valita, mitä seuraavaksi vapaa-ajallani kirjoitan. Ja kaikista tärkein kuitenkin tässä on se, että olen saanut kirjanmittaisen tarinan kirjoitettua. Olen saanut projektin päätökseen, enkä ole jättänyt kesken. 15-vuotiaana haaveilin siitä, että joskus kirjoittaisin yli 100 liuskan tarinan, jossa olisi loppu ja joka olisi minun mielestäni hyvä. Ja nyt olen sen tehnyt, ja olen siitä erittäin iloinen.
Mitä seuraavaksi?
Seuraavaksi tietenkin täytyy odotella vastauksia kustantamoilta. Koska niin harva kässäri lopulta pääsee kustannettavaksi, pyrin olemaan odotuksissani realisti. Tietenkin toivon, että saan sopparin, mutta teen varasuunnitelmia siltä varalta, että kässärini ei ole riittävän hyvä, sillä ei ole riittävästi markkinarakoa tai sitä ei kannata julkaista muista syistä. En vielä ole varma, jaksanko lähteä tekemään painettua omakustannetta, mutta katsotaan asiaa sitten tarkemmin, kun se on ajankohtaista.
Uusia kirjoitusideoitahan on aina varastossa enemmän kuin on aikaa niitä toteuttaa. Yhden listauksenkin tein jokin aika sitten, ja voit lukea sen tästä. Joten täytyy vain päättää, mitä lähtisi seuraavaksi työstämään. Minullahan on palatsitarinalle myös kaksi jatko-osaa, joissa molemmissa on jo runko valmiina ja muutamia kohtauksia. Voi olla, että aloitan heti työstämään niitä tai sitten kirjoitan vähän aikaa jotain sellaista, johon voin keksiä ihan uudet hahmot. On oikeasti aika kivaa ajatella, että olen vihdoinkin päässyt siihen pisteeseen, että voin siirtyä eteenpäin ilman, että tuo ikuisuusprojekti häilyy taustalla häiritsemässä keskittymistäni muihin teksteihin.
Ei kai tässä nyt muuta. Jatkan asian sulattelua.
