Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki (El prisionero del cielo) kertoo Tuulen varjon Daniel Semperestä ja tapahtumat sijoittuvat tuttuun tapaan Barcelonan tummille kaduille, jossa salaisuuksia on yhtä paljon kuin kiviä nupulakivikaduilla.
Kirjassa valotetaan erityisesti Semperejen ystävän, Fermín Romero de Torresin, historiaa. Kirjakaupassa vierailee mystinen ja pelottava muukalainen, joka vierailunsa ohessa jätti terveisensä Fermínille erään hyvinkin kalliin kirjan etusivulle. Daniel lähtee seuraamaan muukalaista ja saa tästäjonkin verran lisätietoja. Kuitenkin Fermín lopulta on se, joka kertoo tarinaa omasta historiastaan ja miten salaperäinen muukalainen siihen liittyy.
Tarina vie lukijan mukanaan Barcelonan pimeisiin nurkkiin ja ihmisten arvelluttavien tekojen äärelle. Fermin on riutunut pahamaineisessa Montjuicin vankilassa, josta on onnistunut pakenemaan ja luomaan itselleen uuden elämän. Uuden elämän aloittaminen ja jatkaminen ei kuitenkaan ole helppoa, kun menneisyys ja sen varjot seuraavat aivan kannoilla.
Tarina nivoutuu mukavasti yhteen Tuulen varjon ja Enkelipelin kanssa, mutta toisaalta niiden lukeminen ei ole välttämätöntä, jotta ymmärtäisi Taivasten vangin tarinan. Toki kirjan henkilöt ja tapahtumat avautuvat aivan eri tavoin, kun kokee ahaa-elämyksiä pystyessään yhdistämään linkkejä näiden kolmen kirjan tapahtumien välillä. Sillä tuskin on mitään väliä, missä järjestyksessä kirjat lukee, sillä tapahtumat kussakin ovat erillisiä eivätkä ole suoraa jatkumoa edellisille. Toimivat yhdessä, toimivat erikseen ja kaikkien kirjojen taustalla häilyy salaperäinen Unohdettujen kirjojen hautausmaa.
Vaikka Zafón kuuluu suosikkikirjailijoihini, niin alottaessani lukemaan Taivasten vankia ensimmäistä kertaa, en millään saanut ajatuksesta kiinni. Niinpä jätin kirjan sivuun muutamaksi kuukaudeksi ja aloitin uudestaan. Sitten luinkin kirjan muutamassa päivässä. Kirjan tapahtumia ei voi ennustaa ja matkalle mahtui mukavasti täysin yllättäviä käänteitä. Kun loppu alkoi häämöttää, meni muutamassa kohdassa oikein kylmät väreet kroppaa pitkin ja melkein piti lakata hengittämästä, kun ymmärsi, mihin tarina oli johtamassa ja minkä oven kirjailija seuraavaksi avaisi.
Kirjan loppu antaa odottaa jatkoa ja sitä oikeastaan toivoisikin tulevaksi, sillä Unohdettujen kirjojen hautausmaa on täynnä kirjoja löydettäväksi eikä tohtisi uskoa, että kaikki tuon upean paikan käytävillä kuiskuttelevat salaisuudet olisi jo kerrottu.
Zafón kirjoittaa koukuttavasti ja käyttää kieltä nerokkaasti (joka ilmenee jopa suomennoksesta). Lisäksi hänen luomansa maailma imaisee niin huolella mukaansa, että kirjaa lukiessa todella näkee itsensä seuraamassa kirjan tapahtumia kärpäsenä kunkin tapahtumapaikan katossa tai kaduilla roska-astian kannella. Todellisuus unohtui täysin ja tuntui lähes julmalta, kun lukemisen joutui keskeyttämään ja huomasin, että istuinkin lentokentällä enkä mysteerien verhoamassa Espanjan kaupungissa.
