Jo Nesbø ei syyttä ole Norjan johtava rikoskirjailija. Harry Hole -kirjat ponkaisivat omien suosikkieni kärkeen pelkästään yhden kirjan lukemisen jälkeen. Sen jälkeen onkin voinut varmuudella sanoa, että Jo Nesbø on tae laadusta, yllätyksellisyydestä, persoonallisuudesta ja tapahtumarikkaudesta.
Voi sitä onnen määrää, kun onnistuin saamaan Isänsä poika -teoksen (2014) käsiini. Kirjaston sivuilta katsottaessa varaustilanne on ollut jo pitkään aika epätoivoinen: kirjoja on vain muutama enemmän kuin jonossa olevia varauksia. Antikvariaateissakin Nesbøn romaanit tuskin ehtivät hyllyyn asti, kun innokas ostaja on jo paikalla.
Mutta nyt tuttavani onnistui bongaamaan kirjan bestseller-hyllystä. Varausaika kirjassa on 14 vuorokautta, ja tuttuni luki sen neljässä. Sen jälkeen hän antoi kirjan minulle, ja minä luin sen kuudessa päivässä. Työpäivät harmillisesti tunkivat lukemisen väliin.
Isänsä poika kertoo Sonny Lofthus -nimisestä heroiiniriippuvaisesta nuorukaisesta, joka on joutunut vankilaan 18-vuotiaana ja viettänyt siellä viimeiset 12 vuotta. Eräänä päivänä hänen korviinsa kantautuu jotain, joka sytyttää kipinän päästä vankilan porttien ulkopuolelle. Ja hän haluaa alkaa jakaa oman käden oikeutta, kostoa niille, jotka sen ansaitsevat.
Sonny saa peräänsä joukon rikollisia ja useampia poliisejakin. Pääosassa oleva poliisi Simon Kefas odottelee pääsyä eläkepäiville ja viettämään laatuaikaa nuoremman vaimonsa kanssa, mutta hänen pitää vielä hetki painaa töitä niska limassa paremman yhteiskunnan puolesta. Simon alkaa yhdistellä juttuun liittyviä langanpätkiä, kun samaan aikaan toisaalla Sonny yrittää sopeutua ja ymmärtää muuttunutta ja teknologisoitunutta yhteiskuntaa sekä toteuttaa tehtäväänsä. Mukaan mahtuu huumekuvioita, järjestäytynyttä rikollisuutta, romantiikkaa ja taistelua aikaa vastaan.
"Ja minä en tehnyt mitään. Seisoin vain ja katsoin vierestä. En tehnyt yhtään mitään. Katsoin vain, kun he käärivät tytön mattoon ja kantoivat autoon."
Isänsä poika
Vaikka juonikoukerot toki paikoitellen muistuttavat enemminkin yhdysvaltalaisia toimintaelokuvia kuin arkista elämää, osaa Nesbø asettaa kaikki palikat niin hyvin kohdilleen, että tarinan realistisuus on vain sivuseikka. Tärkeimpiä ovat hahmot, heidän motiivinsa ja viihdyttävä tarina.
Olen lukenut tähän mennessä 10 Nesbøn kirjaa (kaikki Harry Holet siis) ja kuvittelin Isänsä poika -kirjaa lukiessani, että nyt osaan ennustaa, mitä reittejä kirjailija menee ja päätellä, miten tarina päättyy. Kuvittelin, että eräs hahmo, joka tuotiin esille sopivan huomaamattomalla tavalla ja ei vaikuttanut minun mielestäni loogiselta syylliseltä, niin totta kai hänen täytyi siinä tapauksessa olla syyllinen. Naureskelin partaani ähäkuttia, että vihdoinkin olen oppinut ajattelemaan yhtä monimutkaisesti kuin Nesbø ja olen selvinnyt “taistelusta” voittajana. No, kuinkas sitten kävikään – jälleen kerran. Loppuratkaisu ei juolahtanut mieleenikään, vaikka muutamia vaihtoehtoja mielessäni pyöritinkin, ja jälleen piti haavi auki taivastella, kuinka nerokas Nesbø juonen rakentamisessa onkaan.
Nesbøn jälkeen monet muut dekkarit tuntuvat todella laimeilta ja oikein harmittaa, jos (kun) loppuratkaisu on arvattavissa. Aina sitä odottaa, että no, koskas tulee se käänne, joka humpsauttaa kaiken päinvastoin, jossa johdetaan lukijaa harhaan useampaankin otteeseen ja uskotellaan, että nyt loppuratkaisu on lähellä, vaikkei maaliviivasta ole tietoakaan. Joskus niitä toki tulee, mutta ei samassa mittakaavassa.
On kirjoja, joissa on parisataa sivua ja välillä niiden lukemiseen tuntuu menevän tuskastuttavan kauan aikaa. Sitten on kirjoja, joissa on yli viisisataa sivua ja jotka pystyy lukemaan alle viikossa, vaikka tuhlaisikin lukuaikaa töissäkäyntiin.
