Jano on jatkoa Harry Hole -sarjalle, jonka edellinen (silloin viimeiseksi ilmoitettu) Poliisi-teos ilmestyi vuonna 2013. Silloin tuntui siltä, että Hole-sarja on lopetettu oikeassa kohdassa ja olin tyytyväinen ajatukseen, että Nesbolta saadaan nyt kirjoja, joissa seikkailevat uudet sankarit. Aika tuntui olleen kypsä Harryn jäädä sivuun poliisin hommista ja antaa tilaa muille.
Kun tuli tieto, että Nesbo on palannut Holen pariin, olin yllättynyt ja samaan aikaan pohdin, että olisiko silti ollut parempi jättää Poliisi viimeiseksi romaaniksi. Vakka Nesboon luotankin, mietin, että jaksanko itse lukijana innostua Harry Holesta samalla tavalla kuin aiemmin. Mitä lähemmäs julkaisupäivä tuli, kasvoivat odotuksetkin ja lopulta päätin tilata kirjan omakseni heti sen sijaan, että olisin odotellut kirjaston lainajonossa usempia viikkoja, että saisin kirjan käsiini. Eli kyllä Holessa tuntui oleva edelleen taikaa.
Janossa Harry Hole ei enää työskentele poliisivoimissa vaan on siirtynyt opettamisen pariin ja samaan aikaan keskittyy myös elämään arkea Rakelin ja Olegin kanssa. Samaan aikaan Oslon poliisivoimat kamppailevat haastavien tilanteiden ja rikosten parissa, kun Katrine Bratt on saanut harteilleen enemmän vastuuta. Toistaiseksi rikoksia ratkovat poliisit ovat selvinneet ilman Harryn apua, mutta sitten eteen tulee uudenlainen murha eikä johtolankoja ole nimeksikään. Tutkinta ei etene halutulla tavalla ja vaikuttaa siltä, että ruumiita alkaa kohta tipahdella enemmänkin. Niinpä on aika kutsua lahjakas, mutta hankala poliisi takaisin hommiin. Kaikki eivät tästä ajatuksesta ole erityisen mielissään (vähiten Harry itse), mutta pakon edessä ei ole muita vaihtoehtoja, jos Oslon poliisi haluaa esiintyä vakuuttavana ja tehokkaana tahona.
"Sen vuoksi hän oli tehnyt päätöksen, josta ei itse pitänyt lainkaan. Monesta eri syystä. Mutta hän ei voinut muutakaan. Apuun oli kutsuttava taas sama mies."
Jano
Aluksi Harry luonnollisesti vastustelee, koska hänen elämänsä on nyt mallillaan eikä hän erityisemmin halua sekaantua murhatutkimuksiin, jotka aina tempaavat hänet täysin mukaansa, mutta lopulta hän suostuu auttamaan, mutta ainoastaan tämän keissin ajan. Minä kyllä vähän epäilen, että Harry Hole vielä muutaman comebackin tulee tekemään.
Olen vannoutunut Nesbon fani ja aina, kun hän julkaisee jotain uutta, odotukseni juonen suhteen ovat valmiiksi jo todella korkealla. Kun olin hakenut Adlibrikseltä tilaamani kirjan R-kioskilta, aloin jo kävellessäni avata pakettia, vaikka ärrältä kotiin on vain kymmenen minuutin matka. Hieno, punakantinen ja uutuudenkarhea painos paljastui paketista ja olo oli kuin lapsella jouluna. Kun pääsin kirjan kanssa rappukäytävään, halusin mielenkiinnosta vähän vilkaista, miltä kirjan ensimmäinen sivu näyttää. Niinhän siinä sitten kävi, että aloin lukemaan kirjaa samalla, kun nousin portaita ylös omaan kerrokseeni. Ei ehkä kaikkein turvallisinta kulkea rappusia nenä kiinni kirjassa. Heh. Voisikin varmaan sanoa, että jonkun verran olen odottanut uutta Harry Holea/Nesboa.
Oli mahtavaa palata vanhojen tuttujen pariin: Harry Hole, Katrine Bratt, Truls Berntsen, Mikael Bellman ja Bjørn Holm. Tuntui kuin olisi pitkästä aikaa nähnyt sellaisia kavereita, joiden kanssa ei ole pitkään aikaan puhunut, mutta joiden kuulumisia haluaa aina mielellään kuulla. Muiden seassa Bellman on siitä mahtava hahmo, että hän on juuri sellainen tyyppi, jota lukija rakastaa vihata. Alusta asti olen toivonut, että paha saa palkkansa, mutta silti mielessä pyörii ajatus, että toivottavasti se palkka ei tule liian nopeasti, sillä tällöin Oslon poliisitalon tapahtumat varmasti muuttuisivat huomattavasti tylsemmiksi. Nesbo on kehittänyt Bellmanin hahmoa joka kirjassa, ja hänestä on muotoutunut selkeä kuva, millainen tyyppi on kyseessä. Joskus voisi olla hauska päästä enemmän Bellmanin pään sisälle ja lukea tapahtumia hänen vinkkelistään, kun Harry Hole omalla ärsyttävällä ja nerokkaalla tavallaan ratkaisee rikoksia ja on monien silmissä mielenkiintoisempi ja arvostetumpi poliisi kuin Bellman itse.
Jano on jatkaa yhtä laadukkaana teoksena kuin muutkin Nesbon kirjat, joten fanin ei tarvitse pettyä. Toki itse luen Nesbon kirjoja aina nesbonväristen lasien läpi, joten tunnustan, etten kyllä osaa olla hänen teoksiaan kohtaa täysin puolueeton. Tarinan kehittely kirjassa on jälleen monitahoista, joka vie lukijaa kuin pässiä narussa varsinkin silloin, kun muka annetaan olettaa, että kohta paljastetaan syyllinen. Vaikka tiedän Nesbon tyylin johdatella lukijaa väärään suuntaan, niin tunnustan, että silti menin siihen lankaan. Jälleen kerran. Ja vaikka ajattelin, etten enää lähde arvailemaan syyllistä tai loppuratkaisua, koska en sitä kuitenkaan voi täysin tietää, millaisia kuvioita kirjailija on omassa päässään pyöritellyt, niin silti oli pakko taas yrittää. Muutamassa kohdassa osasin vähän arvata, että nyt lukijaa taidetaan huijata ja muutaman henkilön kohdalla tiesin, että tällä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan, mutta silti menin metsään sen suhteen, miksi ne jauhot eivät olleet puhtaita. Ja se juuri on Nesbon kirjoissa parasta, että vaikka toivoisinkin kerrankin päihittävänsä kirjailijan arvaamalla juonen käänteet oikein, niin olen kuitenkin erityisen iloinen siksi, että en onnistu arvaamaan täysin nappiin.
Nyt on edessä jälleen se sama kysymys, joka nousee mieleen aina silloin, kun uusimman Nesbon on juuri saanut luettua: miten kykenen selviämään siihen asti, kunnes seuraava kirja julkaistaan?
Valitsin kirjan lainaukseksi seuraavan pätkän siitä syystä, että tätä kohtaa lukiessani nousivat käsikarvat pystyyn ja kirjaa alkoi ahmia kiihkeämmin kuin aiemmin.
Harry Hole on palannut.
Vuoden 2017 lukuhaasteen kohta 24.: kirjassa selvitetään rikos
Kirjailija: Jo Nesbø
Kirja: Jano (Tørst)
Kustantaja: Johnny Kniga
Sivuja: 534
Vuosi: 2017
