Muumilaakson marraskuu -kirjassa eletään aikaa, kun illat alkavat kylmetä syksyn vaihtuessa talveksi. Muumitalo on paikallaan sinisenä ja korkeana, mutta muumiperhe on lähtenyt Muumilaaksosta eikä kukaan tiedä minne. Melankolisen myöhäissyksyn iltoina laaksossa ja sen laitamilla asustelevat hahmot haluavat kukin tahollaan valonpilkahduksia ennen talven saapumista. Ja mistäpä muualta valoa saisi elämään kuin Muumitalosta, tuosta Muumilaakson sydämestä?
Homssu Tuhto on rakennellut mielessään tarinoita Muumitalosta, ja etenkin mammasta. Mamma on lämmin, ystävällinen ja sellainen äitihahmo, joista kaikki homssutkin haaveilevat. Tuhto tahtoo elää unelmaansa, nähdä sen silmillään ja näin päättää lähteä Muumitaloon mamman luokse.
Tahollaan Vilijonkka on kokenut dramaattisia hetkiä siivouksensa parissa ja on kovin ahdistunut, josko ei voikaan enää ehkä koskaan siivota. Myös hänen päähänsä pälkähtää lähteä Muumitaloon. Siellä, jos missä, huolet katoavat.
Heidän lisäkseen autioon Muumitaloon saapuvat vanhuuden höppänä Ruttuvaari, muuten vain höppänä Hemuli, pirtsakka Mymmeli ja omaa tietään kulkeva Nuuskamuikkunen. Pikku Myyn jälkeen Nuuskamuikkunen on yksi suosikkihahmoistani ja olikin mukavaa, että muiden “tuttujen” puuttuessa, oli Nuuskamuikkunen saanut osakseen vahvan roolin. Nuuskamuikkunen on sosiaalinen silloin, kun häntä huvittaa. Jos ei huvita, niin voi lähteä vaeltamaan, kokea seikkailuja ja palata sitten takaisin, kun kaipaa taas ystävää. Ihanan vapaata elämää ja toisaalta myös hyvin suomalainen luonne. Lähdetään mökeille ihmisiä “karkuun”, vietetään aikaa pienellä porukalla ja sitten voidaan taas myöhemmin olla sosiaalisia.
Tämä sekalainen seurakunta jää viettämään aikaa Muumitaloon, sillä ainahan joukossa on toki mukavampaa kuin yksin -vaikka ei sosiaalisena oleminenkaan ole helppoa. Vaikkei Muumiperhe ole läsnä, toivoa heidän paluustaan ei ole haudattu. Yhteistuumin tämä porukka pitää yllä muumien luomaa lämmintä henkeä, muistetaan, että esi-isää pitää kunnioittaa, että keittiö on talon sydän, mutta salonki on kovin kolkko ilman talon vakinaisia asukkeja, ja tekeepä neuroottinen Vilijonkka lohduksi muille varjokuvaesityksen muumiperheen paluusta. Tarinaan on saatu mahdutettua hyvin rikas kattaus erilaisia tunteita ja luonteenpiirteitä. Kunkin hahmon persoona tulee vahvasti esiin, jokaisella on oma historia ja se vaikuttaa tähän hetkeen, kun ollaan yhdessä ilman muumiperhettä. Vilijonkka koittaa ottaa harteilleen Mamman roolia, Hemuli Papan, mutta ihan putkeenhan se ei luonnollisesti mene, koska kukapa sitä aitoja pystyisi korvaamaan?
Nuuskamuikkunen kulki hiljaisin tassuttelevin askelin, metsä ympäröi hänet ja alkoi sataa. Sade putoili hänen vihreälle hatulleen ja sadetakilleen, joka sekin oli vihreä, kaikkialla kuiski ja pisaroi, ja metsä kätki hänet lempeään ja suloiseen yksinäisyyteensä.
Muumilaakson marraskuu
Yleensä muumikirjat ovat perusvireeltään iloisia, vaikka tarinassa tapahtuisi pelottaviakin asioita. Muumilaakson marraskuu on täynnä ahdistusta, paniikkihäiriöitä, dementiaa, harhanäkyjä, yksinäisyyden kaipuuta ja jopa epätoivoa. Vain Mymmeli pitää yllä pientä iloisuuden liekkiä haluamalla tanssia, kun siltä tuntuu.
Kirja on Tove Janssonin viimeinen muumikirja, joten ehkä osittain siitä syystä kesä on vaihtunut marraskuuksi, Nuuskamuikkunen potee luomisen tuskaa, Muumitalokin on kylmä ja autio, ja hahmot elävät elämäänsä tahoillaan, mutta Muumilaakso on hiljentynyt. Vaikka ilmassa on paljon haikeutta, on mukana myös lohtua ja toivoa. Esirippu laskeutuu ja elämä jatkuu toisaalla uusin kujein. Kirjan loppu on mielestäni täydellinen päätös kerrotulle tarinalle.
Kun sain tämän kirjan, olin kai liian pieni, etten jaksanut paneutua tähän. Monta vuotta tämä seisoi mökillä kirjahyllyssä ja välillä ajattelin, että pitäisi kirja vihdoin lukea. Mutta aina se jäi. Kunnes nyt, oikeastaan juuri lukuhaasteen ansiosta, tartuin lopulta kirjaan ja enkä sen jälkeen olisi malttanut laskea sitä alas lainkaan.
Sympaattinen tarina ja tyylikäs poistuminen Muumilaaksosta. Vain Tove osaa.
