Tove Janssonin Vaarallinen juhannus (ruotsinkielinen teos julkaistu 1954, suomeksi 1957) on tarinana yksi suosikkejani. Ensin se tuli tutuksi television animaation kautta, ja viime vuoden puolella sain vihdoin kirjan luettua. Ainakaan muistikuvieni mukaan en olisi kirjaa aiemmin lukenut.
Muumilaakson tulivuori osoittaa elonmerkkejä. Purkautuessaan se aiheuttaa tulvan, joka ottaa valtaansa koko Muumilaakson ja Muumitalon. Perhe pelastautuu ohitse lipuvaan taloon, joka paljastuu teatteriksi.
Muumiperheellä ei kuitenkaan ole hajua, mikä teatteri on ja ihmettelevätkin pukuhuoneiden varustusta kuin tekohedelmiä. Mukana ovat Mamman, Papan, Muumipeikon, Niiskuneidin, Pikku Myyn ja Mymmelin tyttären lisäksi Homssu ja alakuloinen Miska.
Poppoo majoittauttuu teatteriin, jossa asustaa Emma, joka pitää muumeja hölmöinä ja taidetta ymmärtämättöminä. Eräänä iltana teatteri ajautuu lumoavan puun läheisyyteen, ja Muumipappa kiinnittää köyden ja kävelykeppinsä avulla teatterin puuhun kiinni.
Yöaikaan Emma huomaa kepin kiinnitettynä kuiskaajankoppiin ja hermostuu, että arvokasta teatterirakennusta tärvellään niin törkeästi. Niinpä hän riuhtaisee kepin irti ja teatteri lähtee lipumaan omia matkojaan. Näin eroavat puussa nukkuneiden Niiskuneidin ja Muumipeikon tiet muusta perheestä.
Samaan aikaan Nuuskamuikkunen vaeltelee omia reittejään ja haluaa saada puistonvartijan edesvastuuseen typeristä teoistaan.
Muumipappa kirjoittaa teatteriesityksen, jonka muumit, Homssu ja Miska näyttelevät. Näytelmä on erilainen kuin tv-sarjassa eikä kirjassa myöskään esiinny Nipsua. Toiveissa on, että sana näytelmästä kiirisi ympäri laakson ja tavottaisi lopulta kadonneet lapset.
Mutta ehkä sittenkin, Muumipeikko ajatteli kulkiessaan hitaasti pitkin joen rantaa. Mörköjä ja poliiseja on olemassa. Ja kuiluja joihin voi tipahtaa. Voi paleltua kuoliaaksi ja lentää ilmaan ja pudota järveen ja saada luun kurkkuunsa ja vaikka mitä. Suuri maailma on vaarallinen.
Vaarallinen juhannus
Muumikirjoissa voi aina luottaa siihen, että ne ovat laadukkaita, tarina etenee sujuvasti ja hahmot ovat jokainen omanlaisensa persoona. Joku kärsii alemmuudentunteista, joku neurooseista, joku pelkää melkeinpä kaikkea…
Vaarallisesta juhannuksesta olen aina pitänyt siksi, koska muumit joutuvat erilaisen ongelman eteen, kun tulvaa valtaa kodin ja täytyy olla kekseliäs selviytyäkseen. Vähän maailmanlopun meininkiä, mutta ilman salaliittoteorioita ja räjähtäviä rakennuksia. Myös perheenjäsenten joutuminen erilleen tahdosta riippumatta luo mahdollisuuden kahdelle eri tarinalle, jotka lopulta yhdistyvät. Molemmat tahoillaan ikävöivät ja miettivät, mitä muille on tapahtunut, mutta epätoivoon ei ole varaa vaan aletaan miettiä keinoja, jolla perheen saisi taas yhdistettyä.
Tottahan tarinassa on paha, joka joutuu tilille teoistaan, kun Nuuskamuikkunen pistää pisteen orpolasten kaltoinkohtelulle. Erityisesti animaatioversiossa tuo kohtaus on yksi suosikkejani, kun Myy ja Nuuskamuikkunen repivät kylttejä, polttavat ne ja tietysti kylvävät hattivattien siemeniä. Muistaakseni tuolloin itselleni selvisi ensimmäistä kertaa, mistä hattivatit tulevat. Tärkeää tietoa toki sekin.
Vielä olisi monta muumikirjaa luettavana ja tuskin maltan odottaa, että pääsen käsiksi Taikurin hattuun, joka sekin on tv-sarjan jaksona ollut yksi ehdottomia lemppareitani mystisen mustapantterilla ratsastavan taikurin ja suuren smaragdin vuoksi. Muumitarinat ovat siitä hienoja, että ne eivät ole ainoastaan lasten satuja vaan sopivat myös aikuisille. Ja toisaalta, tuleepa sitä edelleen katsottua muumeja, kun ne tasaisin väliajoin pyörähtävät uusintakierrokselle. Se todistaa myös sen, että muumit ovat aina ajankohtaisia ja ajattomia.
