Suljettua ovea tuijotan. Haluanko avata sitä sittenkään? 
Olen seissyt tässä pitkään. Niinpä tiedän, mitä sen takana odottaa. 
Olen jutellut poistuvien kanssa, saanut näkymästä pilkahduksen. Näyttäisi ruoho olevan vihreämpää, vaikka taivaalle myrskypilviä leijuukin. 

Kun tulin tänne, varmana kohti ovea astelin.
Olinhan kauan yrittänyt päästä juuri tähän käytävään, tähän paikkaan. Kuvitelmissani oven takana oli se paikka, hetki, suunta, jota kaipasin. Joka rikkinäisen elämäni korjaisi. Ja minusta tulisi onnellinen.

Olen avannut ovia ennenkin. Olen tehnyt valintoja. Jokainen askel vei minua kauemmas tästä paikasta, luulin. Ojennan käteni kohti ovenkahvaa. Vaan entäpä jos olen erehtynyt? Jospa en ole aiemmin päässyt tänne, koska minun pitäisi olla toisaalla. Jospa aiemmat huoneet ovat rakentaneet parempaa taloa, josta kannattaa pitää kiinni. 

Mutta ainahan olen tuohon paikkaan halunnut, sen tapoja opetellut, siellä käyneisiin ihmisiin tutustunut. Toiset pääsivät sinne vaivatta ja heitä kadehdin. Kerran aiemmin luulin nähneeni toisen oven ikkunasta tämän käytävän. Vaan ei se ollutkaan tämä, ehei. Se oli taas uusi huone, jota piti sisustaa melkein pari vuotta. Sen jälkeen romahti portaikko, sitäkin piti pari vuotta korjata. 

Sain portaiden yläpään sisustettua, kaiteet vahvistettua. Ja silloin huomasin. Uuden oven. Tai tämän tutun, josta olin nähnyt unia, mutten koskaan tavoittanut. Joten miksi nyt epäröin? Olin vihdoin saanut kaiken valmiiksi ja voisin astua ulkomaailmaan ja löytää uuden paikan, jolle rakentaa uusi, parempi talo.

Suljettua ovea tuijotan yhä. Miksi en pysty kättäni liikuttamaan? Onko ongelma sittenkin se, että tiedän, mitä oven takana on? Aiemmin en ole ikinä tiennyt. Mutta minähän tiedän, että haluan kaikkea muuta paitsi sitä, mitä tässä talossa on. Haluan kävellä nurmimatolla, haluan…

Ovi aukeaa ja hymyilevä hahmo astuu esiin kätensä ojentaen. Nyt on hetkeni. Minut on toivotettu tervetulleeksi. Hymyilen. 

Laskeni käteni ja käännyn. Pahus soikoon!