Lue Outo mies 2023 -tarinan johdanto ja ensimmäinen osa tästä.
Olohuone oli täynnä hälinää. 90-luvun tanssipoppi jumputti ja ihmiset puhuivat sen päälle samoin kuin ollessamme teineinä milloin kenenkin kotibileissä. Tosin sillä erotuksella, että juhlijoita oli vähemmän, eikä musiikin äänenvoimakkuus rikkonut tärykalvoja. Ja myös sillä erotuksella, että laseissamme ei ollut sitä halvinta siideriä vaan oikeasti niitä juomia, joista pidimme. Punaviiniä, tsekkiläistä olutta ja lonkeroa lasipulloissa.
Ulkona oli jo hämärää, joten olin sammuttanut isoimmat valot ja ripustanut ikkunoihin vanhempieni varastosta löytämiäni pallo- ja tähtivaloja. Ehkä ne näyttivät vähän jouluisilta, mutta pakkauksissa luki ”pimeän ajan valot”, joten kenenkään oli turha väittää, että Laineen talossa muka odotettiin joulua jo elokuussa.
Ilmoitin ystävilleni, että kävisin viemässä roskia pois, sillä pieni astia oli täyttynyt melko nopeasti ruokien ja koristeiden pakkauksista. Sain nopeita lasinkohotuksia vastaukseksi.
Poimin roskapussin tuvan nurkasta ja eteisessä otin mukaani biojäteastian, jossa päällimmäisinä olivat naapurin tuomat korvapuustit. Olisin tietysti voinut sanoa Villelle, että olin allerginen viljalle, mutta tilanne oli ollut niin erikoinen, että en ollut saanut sanaa suustani. Heikki oli maistanut yhtä pullaa ja todennut sen niin pahanmakuiseksi, että sen jälkeen kukaan ystävistänikään ei ollut pullista kiinnostunut. Joten kompostin öttiäisetkin saisivat juhlansa.
Avasin oven ja laskeuduin portaat alas. Kahden omenapuun varjoista työntyi esille tumma hahmo. Säikähdin ja pudotin kantamukseni, jolloin bioastiassa päällimmäisenä olleet korvapuustit pyörähtivät tulijan jalkoihin. Vahva käsi nosti yhden niistä ja samalla rapun valo valaisi miehen kasvot. Kirosin mielessäni.
”Eivätkö pullani kelvalleet?” siilitukkainen Ville kysyi.
”Ei se sitä ole. Unohdin vain sanoa, että mulla on keliakia.”
”Mutta sulla on tuolla ystäviä. Tuskin he kaikki ovat allergisia?”
Ville katsoi minua tuskallisen hitaasti, eikä ilmeisesti aikonut poistua ennen kuin oli saanut sopivan selityksen.
”He eivät oikein ole pullaihmisiä…”
”Kaikki ovat korvapuusti-ihmisiä.”
”Ei mun ystävät”, sanoin, mutta en tiennyt, miten olisin jatkanut, joten vaikenin. Eihän minun tarvitsisi tuntemattomalle ihmisille perustella yhtään mitään. Lahjanantajan täytyi osata hyväksyä myös se, ettei lahja aina ollut mieluinen. Ja jos jollain meni korvapuustit tunteisiin, niin vika oli kyllä jossain muualla kuin minussa.
Kumarruin poimimaan kovan onnen pullat takaisin astiaan, suoristauduin ja taakseni katsomatta menin viemään ne kompostiin. Kun käännyin ympäri, oli pihamaa tyhjä. Huokaisin helpotuksesta, kävin heittämässä roskapussin jäteasiaan ja palasin sisälle.
Milla tuli minua vastaan eteisessä.
”Unohdit kertoa, mihin voin tumpata röökin?” hän sanoi ja näytti tupakkaa ja sytkäriä kädessään.
”Tien vieressä on jäteastia ja siinä on myös faijan röökipaikka, eli sinne vaan”, vastasin ja Milla nyökkäsi hymyillen.
Ihmettelin taloon langennutta hiljaisuutta, mutta olohuoneeseen päästyäni syy selvisi. Sonja ja Leo virittelivät televisioon karaoke-DVD:tä ja mikrofoneja. Kaadoin lasiini viiniä ja melkein läikytin viimeiset tipat pullosta ohi, kun AQUAn Barbie Girl pärähti soimaan aiempaa musiikkia kovempaa. Kaksikko otti asemansa ja alkoivat elää täysillä biisin sanomaa muuttaen tanssiliikkeensäkin nukkemaisiksi. Istuin sohvalle Oscarin viereen ja huvittuneina seurasimme esitystä.
”Voi olla, että täytyy hakea autosta se vodkapullo, jos tämä on loppuillan suunta”, Oscar sanoi ja otti huikan olutpullostaan.
”Voinemme sitten odotella myös jotain riipaisevaa tulkintaa sultakin”, sanoin, kun Heikkikin alkoi tanssahdella ympäri olohuonetta Barbie Girlin viimeisen kertosäkeen tahdissa.
”Siihen tarvitaan kyllä enemmän kuin yksi vodkapullo”, Oscar vastasi.
Kun Heikki oli vetänyt täydellä tunteella ja sopivasti ohi nuotin Nylon Beatin Satasen lainan, huomasin, ettei Milla ollut vielä palannut röökitauoltaan. Laskin lasini tyhjän viinipullon viereen pöydälle ja nousin ylös. Oscar kohotti kulmiaan.
”Mä meen tsekkaamaan, onko Milla eksynyt. Tai sammunut”, sanoin naurahtaen.
Menin ensin keittiöön, mutta siellä ei ollut ketään. Käväisin vessan kautta, mutta sekin oli tyhjä. Eteisessä ei näkynyt Millan kenkiä ja ovi oli muutaman sentin raollaan. Astuin ovesta ulos ja haravoin katseellani pihaa kuuloani terästäen, mutta ainoastaan heinäsirkat ja jotkut myöhäisillan linnut livertelivät taustalla. Laskeuduin portaat alas ja menin röökipaikalle, jonne talon valot eivät kunnolla kantautuneet. Roskiksen vieressä oli metrin korkuinen ja hyvin himmeä valaisin, ja minun täytyisikin muistuttaa isää siitä, että vaihtaa sen kirkkaampaan ennen talven säkkipimeitä aikoja.
”Milla? Menitkö puskapissalle vai missä oot?” huutelin, mutta sain vastaukseksi vain hiljaisuutta. Katselin uudestaan ympärilleni ja huomasin jäteastian takana Millan toisen kengän ja sen vieressä tiellä sammalpaakkuja ja oksanpätkiä.
”Milla!” huusin niin kovaa kuin pystyin.
Tienoo pysyi autiona ja äänettömänä. Voi helvetti!
Jatkuu…
