Oli kevään ensimmäinen aurinkoinen päivä. Pelasimme isojen lasten pihalla jalkapalloa. Lähinnä harjoittelimme syöttelyä ja kutien torjumista.
Paluumatkalle minä sain vastuutehtävän ja olin ylpeä siitä. Sain nimittäin työntää kärryjä, joihin oli lastattu meidän kaikkien päällystakit. Se tuntui minusta niin hienolta ja tärkeältä, että puristin kaksin käsin ohjaustankoa.
Juttelin ystäväni kanssa siitä, milloin bongaisimme ensimmäisen leppäkertun, kun kuminen pyörä osui kiveen. Kärryt eivät kaatuneet, mutta kallistuivat ja vihreä takki putosi hiekkaan. Pysähdyin ja nostin takin ylös. Puistelin sitä, mutta onneksi hiekka oli kuivaa, joten kangas ei likaantunut.
Saavuimme omaan pihaamme, ja parkkeerasin kärryt leluvaraston viereen. Ystäväni siirtyi sivummalle kopistamaan kiviä kengistään, kun sinä astelit päättäväisin askelin luokseni. Otsasi oli kurtussa ja silmäsi viiruina.
”Säkö se ohjasit kärryä?”
”Juu”, vastasin hieman ihmeissäni siitä, että puhuit minulle. Yleensä et jutellut tytöille vaan pyörit ainoastaan poikien seurassa. Sinulla oli aina siniset tai vihreät vaatteet ja olit opetellut kävelemään siten kuin ajattelit kovisten kävelevän.
”Sä siis oot vastuussa siitä, että mun takki tippu hiekalle?”
”Niin, vahingossa.” En ymmärtänyt vihamielisyyttä äänessäsi. Katsoit minua muutaman silmänräpäyksen ajan ja iskit nyrkillä vatsaan. Vielä niin, että otit selkäsi takaa vauhtia. Minä käperryin kaksinkerroin ja tuntui kuin kurkkunikin olisi umpeutunut. Henki ei kulkenut. Sinä katsoit minua alaspäin, koska olit kookkaampi. Sen jälkeen käänsit selkäsi ja menit sisälle ovesta, johon oli teipattu leppäkertun kuva. Minä yritin vetää henkeä ja kävellä eteenpäin, mutta vartaloni ei toiminut. En tuntenut kyyneleitä, mutta oletin, että ne kastelivat poskeni.
Näin, kun leppäkerttuovi aukeni, ja sinä ja tummatukkainen täti kävelitte pihalle. Tulit luokseni ja sanoit, että olit itse kertonut aikuiselle, mitä teit. Siirsin katseeni sinusta tätiin, joka katsoi meitä lähes ilmeettömästi.
”Pojat on poikia”, täti sanoi, ja sitten sinä jatkoit matkaasi. Täti ei kysynyt minulta, miten voin. Hän ei torunut sinua minun kuulteni, joten en tiedä, saitko edes toruja. Sinua ei laitettu arestiin, eikä minulle kerrottu, oliko käytöksellä seurauksia. Minua ei viety sisälle lepäämään, eikä istuttu viereeni siksi aikaa, että sain hengitykseni tasaantumaan ja kyyneleet kuivumaan. Minua ei rauhoiteltu, ei silitetty olkapäätä. Oltiin vain kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja mentiin yhdessä sisälle syömään kesäkeittoa.
Myöhemmin kerroin isälleni asiasta. Hän kysyi, miksi en lyönyt takaisin. Koska en halunnut, enkä uskaltanut. No, se siitä.
Tapahtumasta on nyt kulunut vuosia, mutta en ole unohtanut ensimmäistä minuun kohdistunutta väkivallantekoa. Katson ikkunani takana leikkiviä lapsia ja mietin, miksi tarhan täti ei antanut tukea tilanteessa, jossa aikuisen olisi pitänyt osoittaa olevansa auktoriteettinen osapuoli. Silloin olisi pitänyt sanoa, että lyöjä saa rangaistuksensa, että käytös ei ole millään tavoin hyväksyttävää. Mutta mitään ihmeellistähän ei ollut tapahtunut, koska pojat ovat poikia ja aggressiivinen käytös luonteenomaista. Kevään ensimmäinen päivä jatkui kuten mikä tahansa päivä. Muille, ei minulle. Tuon jälkeen pelkäsin traktoripuseroista aiempaa enemmän ja pidin aina etäisyyttä poikiin, jotta en vahingossa tekisi jotain väärin ja joutuisi mukamas oikeutetun väkivallan kohteeksi.
Menen parvekkeelle, jonka nurkassa lojuu musta jätesäkki ja hiekkainen lapio. Vedän syvään henkeä ja nojaan betonista kaidetta vasten. Pilvet siirtyvät pois auringon edestä ja lämpö kutittelee mukavasti paljaita käsivarsiani. Pieni musta piste leijuu ilman halki ja laskeutuu kämmenselälleni. Kevään ensimmäinen leppäkerttu.
Nyt on aika.
