Tajunnanvirtana syntynyt minitarina, jossa lähtöajatuksena oli pitkin autioita katuja kaikuva nauru.
Nauru värisi pitkin katua. Se sai hänet tuntemaan olonsa yksinäiseksi. Milloin hän oli viimeksi ollut seurassa, jossa naurettiin yhtä hersyvästi? Milloin hänen puhelimessaan oli ollut numero, jonka takaa olisi tavoittanut huumorintajuisen ihmisen?
Hän otti muutaman askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi. Kun hän oli valinnut velvollisuuden elämän sijaan, oli hän menettänyt auringon tarjoaman lämmön ja nostalgiasävytteiset syysillat. Hän oli ajatellut, että elämä oli nähty eikä mitään menetettävää ollut. Kaikki oli ollut “ihan samaa”. Mutta nyt hän kaipasi värejä ja kosketusta.
Hän oli luullut, että suostumalla pirulliseen sopimukseen katoaisivat myös suru ja kaipuu. Jos hän olisi voinut saada yhteyden työnantajaansa, olisi hän pannut sen vastuuseen huijaamisesta. Tai no, ei kai häntä suoraan oltu huijattu, asioita vain oli jätetty sanomatta. Edeltäjä oli rohkaissut tarttumaan ainutlaatuiseen tilaisuuteen. Oli luvattu hieno asunto, leijuva menopeli ja neutraali olotila. Siinä oli ollut olemisen pyhä kolminaisuus.
Nyt, vuosisata myöhemmin, hän kaipasi ystävää. Mutta hän ei voinut mennä viikatteen kanssa ihmisten luokse ja pyytää heitä kylään. Eihän kukaan halunnut lähteä Kuoleman kyytiin.
