Tulipa tuosta aiemmasta Outo mies -postauksesta mieleen, että voisinkin kokeilla kirjoittaa tarinan uusiksi näin 27 vuotta myöhemmin. Olkoon tämä ”projekti” samalla kunnianosoitus vanhalle tyylilleni, kun en juurikaan suunnitellut etukäteen, eli kirjoitan nytkin täysin fiiliksen mukaan. Jos nimittäin lähtisin suunnittelupolulle, valmista ei tulisi ikinä, koska ajattelisin liikaa, millaisia käänteitä ja hahmoja “pitäisi” esiintyä. Ja millaiset taustat, tulevaisuus ja ties mitä pitäisi hahmoilla olla. Ja nyt on vain sellainen fiilis, että haluan kirjoittaa tajunnanvirtaa suoraan blogiin ja katsoa, mihin päädyn. Lupaan kuitenkin, että jonkinlaisen lopetuksen teen, mutta en vielä tiedä, missä vaiheessa se tulee.
Toteutan Outo mies 2023 -tarinan siis niin, että kirjoitan yhden istunnon aikana n. 15-30 minuuttia, jonka jälkeen korjaan pahimmat virheet ja sitten vain painan julkaise-nappulaa. Eli melko raakaa tekstiä on luvassa, mutta nyt tuntuu hyvältä tehdä niin vastapainona tuolle ikuisuusprojektilleni (palatsitarina siis) ja opiskelujen asiateksteille.
Koska en enää koe mieluisaksi kirjoittaa teinien maailmasta, niin päähenkilöt ovat nyt vanhempia kuin alkuperäisessä tarinassa, jossa he siis olivat 18-vuotiaita. Lisäksi vaihdoin osan nimistä, koska vanhat eivät vain enää oikein puhutelleet ja tuntui, ettei ajatus lähtenyt niiden kanssa etemään.
Tässä kai riittävästi johdantoa. Eipä nyt muuta kuin:
Let’s go!
Seisoin pensasaidan aukossa ja vilkutin niin kauan, että taksin punaisena hehkuvat takavalot katosivat korkeiden kuusien reunustaman mutkan taakse. Odotin vielä hetken, kunnes käännyin ympäri ja palasin pihapolkua pitkin takaisin siniseen puurakennukseen. Elokuun illat olivat vielä varsin lämpimiä, joten jätin ulko-oven auki, potkaisin kengät jalastani hieman ohi kenkätelineen ja menin tupaan. Katselin ympärilleni ja mietin, mitä tekisin ensimmäiseksi.
Olin tullut talovahdiksi vanhempieni hiljattain ostamaan kolmikerroksiseen maaseutu-unelmaan, eikä minua enää yhtään harmittanut, että koko kesälomani menisi täällä. Aluksi olin ollut ajatusta vastaan, koska olin kuunnellut vanhempieni loputtomia ylistyslauluja talon ja seudun ihanuudesta, mutta olin arvellut niiden olevan vain kaupungista maalle muuttaneiden ensihuumaa. Mutta sopivasti vanhanaikaista ja vähän uudempaa yhdistelevää sisustusta katsellessani ymmärsin jokaisen ylistyssanan ja olisin lisännyt joukkoon muutaman omanikin. En ollut koskaan haaveillut maalla asumisesta, mutta pari kuukautta sitten kerrosnaapureiksini oli muuttanut peräti kolme metelöivää tapausta, kun luontainen kiertokulku oli korjannut edelliset pois. Sen jälkeen rauhaa ei juuri ollut, eikä isännöitsijä mahtanut tai viitsinyt tehdä asialle mitään. Joten kuukauden breikki tuli enemmän kuin tarpeeseen.
Valutin vedenkeittimeen vettä ja nautin siitä, että lorisevan veden lisäksi ainoat äänet syntyivät heinäsirkkojen sirityksestä ja satunnaisesti toisilleen kommunikoivista linnuista. Ei rapun oven kolahduksia, ei hälytysajoneuvoja, ei rappukaiteita hakkaavia teinejä, ei mitään.
Laskin höyryävän teemukin oleskelutilan tammipöydälle ja kurotin puhelimen käteeni. Valitsin parhaan ystäväni numeron ja jäin laskemaan hälytysääniä.
Ikkunaruutuun napsahti jokin terävä samalla, kun linja aukesi.
”Helvetti!” kirosin ja tuijotin ruutua, jossa ei näkynyt naarmuja eikä likaa.
”Moi vaan sullekin”, Sonja sanoi.
”Sori. Kuulin vissiin ääniä.”
Olinhan minä nukkunut öitäkin teltassa, ja metsässä rasahteli, huhuili ja suhisi jokaisen puun ja kiven takana tuon tuostakin. Joten pientä oli ikkunaa päin lentävä lintu tai katolta tipahtava käpy.
”Joko vanhempasi lähtivät?”
”Joo, puolisen tuntia sitten. Talo on kieltämättä todella hieno, pihaa on riittävästi, jos puutarhakärpänen puree ja omaa metsääkin sen verran, ettei naapureiden tonteille näe.”
Puhuessani kävin vetämässä ulko-oven kiinni ja varmistin, että se oli lukossa.
”Eli koska meillä on bileet?” Sonja kysyi.
“Haha! Vaikka huomenna.”
”Oikeesti?”
”Jos haluat, niin tervetuloa. Voin käydä kaupassa ja tehdä valmisteluja. Mutta haluan pitää vieraslistan rajallisena. En jaksa niitä tiettyjä tyyppejä, jotka vetää edelleen viinaa kuin oltais jotain kakskymppisiä”, sanoin istuutuessani oleskelutilan keinutuoliin.
”Samaa mieltä. Mun mielestä voitas pyytää vaan tyyliin Leo, Oscar, Milla ja Heikki.
”Joo, jos ne vaan pääsee. Mut älä vaan sano mun broideille mitään, ne änkee heti paikalle, jos kuulevat, että Millakin on tulossa.”
“Huuleni ovat sinetöidyt.”
Molemmilla isoveljilläni oli jostain syystä yhtäläinen mielenkiinto minun ja Sonjan yhteiseen lukiokaveriin, Millaan. Olihan hän vetävä nainen, mutta vietti mieluummin huoletonta sinkkuelämää kuin vaivautui ottamaan miehiä riesakseen. Toki veljilleni olisi kaiketi kelvannut vähän vähemmänkin vakava juttu, mutta Milla ei tykännyt niistäkään. Mutta silti, jos satuimme järjestämään isommat bileet, oli vähintään toinen veljistäni jossain vaiheessa iltaa maanittelemassa Millaa jonnekin kahdenkeskiseen.
Sovimme Sonjan kanssa yksityiskohdista, jonka jälkeen hyvästelimme ja lopetimme puhelun. Laitoin saman tien yhteisille ystävillemme viestiä ja kysyin, pääsisivätkö he huomisiin ex tempore -illanistujaisiin.
Tunnin sisään kaikilta neljältä oli tullut kuittaus. Milla ja Heikki pääsivät koko illaksi ja Leo ja Oscar lupasivat tulla pyörähtämään heti, kun pääsisivät töistä. Onneksi kaikilla oli sunnuntai vapaata, joten jos oikein innostuisimme, voisimme pitkästä aikaa juhlia aamuyön tunneille. Oscarille laitoin vielä erikseen viestin, että ei mainitsisi asiasta veljilleni. Hän kun oli kaksikon kanssa varsin hyvää pataa ja saattaisi vahingossa lipsauttaa tulevansa luokseni käymään. Laskin kännykän olohuoneen pöydälle ja menin suihkuun.
Käänsin vesihanat kiinni ja kuuntelin. Aivan kuin alakerrasta olisi kuulunut kolinaa. Kurotin pyyhkeen naulasta, kuivasin itseni ja puin vessanpöntön kannella lojuvat vaatteet takaisin päälle. Taas uusi kolahdus, ja nyt se kuulosti oven koputukselta. Avasin kylpyhuoneen oven ja hipsin varpaillani portaiden luokse ja aloin laskeutua niitä hitaasti. Samassa ulko-oveen koputettiin kolmesti, vaikka oven vieressä oli kellokin. Mitähän hittoa?
Kiiruhdin portaat alas ja nousin varpailleni, jotta pystyin kurkistamaan ovisilmästä ulos. Näin pukuun pukeutuneen, leveäharteisen miehen seisomassa kori kädessään. Helsingissä sentään lahkolaiset eivät enää päässeet kotiovelle, kun alaovet olivat jo melkein kaikkialla aina lukossa. Pudistin päätäni, laskeuduin varpailtani ja avasin oven.
Mies hymyili ja ojensi koria suuntaani.
”Hei, tervetuloa naapurustoon. Näin auton ajavan pois ja ajattelin tuoda tervehdykseni.”
Katsoin siilitukkaista miestä, joka näin ilman filtteriä tarkasteltuna oli hieman liian suuri pukuunsa. Varsinkin hauisten ja harteiden kohdalla kangas kirrasi epämukavan näköisesti. Vaalea tukka oli ajeltu sentin pituiseksi sängeksi ja kuopat silmien alla kielivät väsymyksestä, mutta hymy oli aurinkoinen.
En tehnyt elettäkään ottaakseni koria vastaan, joten mies nosti siniruudullisen liinan sivuun. Alta paljastui ainakin kymmenen korvapuustia ja etiketittömässä lasipullossa huljui oranssia nestettä.
”Leivoin pullat aamulla ja porkkanatuoremehun tein viime viikolla”, mies sanoi yhä hymyillen ja melkein sysäsi korin syliini. Otin sen vastaan, jotta portaikko ei heti ensimmäisenä vahtipäiväni värjäytyisi oranssiksi.
”Tuota… kiitos. Oikein ystävällistä”, sanoin.
”Mukavaa tuoda iloa. Minä olen Ville Järvinen.” Mies ojensi kätensä. Vastahakoisesti siirsin korin toiselle kädelleni ja puristin toisella miehen karkeaa kouraa.
”Vappu.” Jätin sukunimeni sanomatta, koska todennäköisesti mies oli sen jo postilaatikosta tarkastanut.
”Törmäillään, Vappu”, mies sanoi hymyillen, kääntyi ympäri ja poistui pensasaidan raosta hiekkatielle.
Katsoin herkulliselta tuoksuvaa koria sylissäni ja pudistin päätäni. Kaikkea sitä.
Jatkuu…
