Jo Nesbøn Pimeyden talo kertoo Yhdysvaltojen pikkukylässä asuvasta 14-vuotiaasta Richardista, jonka elämä saa aivan uuden suunnan, kun hänen luokkatoverinsa katoaa puhelimen uumeniin. Sitä seuraa muitakin outoja tapahtumia, punasilmäisiä hyönteisiä ja pimeyttä, jollaista ei ole vuosiin kylässä nähty. Kukaan ei usko Richardin tarinoita, joten tilanteeseen on löydettävä ratkaisu ennen kuin lisää ihmisiä katoaa ja tilanne lähtee käsistä.
Olen lukenut kaikki Nesbøn kirjat, ja ainoastaan Mustasukkainen mies -novellikokoelma oli mielestäni hieman heikkotasoinen ja ainut, josta en erityisemmin pitänyt. Ja nyt valitettavasti Pimeyden talo on toinen.
Tiedostan sen, että minulla on Nesbøn suhteen odotuksia, jotka ovat korkeammalla kuin kenenkään toisen kohdalla. Enkä missään nimessä ole sitä vastaan, etteikö kuka tahansa kirjailija voisi vaikka poiketa genrestään ja kokeilla jotain uutta. Ja Nesbon kohdalla olen valmis pitämään mistä tahansa, mitä hän kirjoittaa. Kuten vaikkapa Verta lumella -kirjat. Ymmärtääkseni on useampia, jotka eivät niistä pitäneet, mutta minusta ne olivat oivallisia.
Valitettavasti Pimeyden talossa on useampi sellainen seikka, jotka eivät kohdallani toimineet.
Miksi Pimeyden talo ei toiminut kohdallani?
Ensimmäisenä on päähenkilö, joka on 14-vuotias (kirjan aloituksessa sanotaan iäksi 14, takakannessa 13). En tykkää lukea aikuisten kirjoja, joissa päähenkilönä on lapsi/teini. Ja no, en oikein jaksa lukea YA-kirjojakaan enää samalla tavoin kuin vielä muutama vuosi sitten. Mutta jostain syystä elokuvien kohdalla iällä ei ole ihan niin suurta merkitystä kuin kirjoissa. Logiikkaa tämän ajatusmaailmani takana en osaa perustella.
Minun ei tarvitse sinänsä samaistua kirjan hahmoihin ja tapahtumiin, mutta päähenkilön ikä on yksi niistä asioista, joista en pysty tinkimään. Minua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta lukea tarinoita, jotka kerrotaan alaikäisten näkökulmasta, koska niissä on väistämättä omat rajoitteensa. (Jos lukisin tarkoituksella lapsille suunnattua lastenkirjaa, olisi tilanne luonnollisesti toinen.) Vaikka tässä kirjassa toki vaihtelua tavalliseen koulu- ja perhearkeen toivat nämä yliluonnolliset sattumukset, koin silti päähenkilön etäisenä. Hän on periaatteessa aika perinteinen pahis-kiusaajapoika, joka haukkuu kaikkia, eikä tule toimeen kuin parin ihmisen kanssa. Ja silti löytyy joku ns. raukkis, joka haluaa hengata tyypin kanssa. Tähän asetelmaan toki tuodaan myöhemmin vähän lisäsyvyyttä.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat puhelinkioskien aikaan. Tämänkään ei yksistään ole ongelma, mutta koin kokonaisuuden vähän vanhentuneena. Jostain syystä tuntui kuin tarina olisi kirjoitettu 80- tai 90-luvulla. Ehkä tarkoituksena olikin tehdä kunnianosoitus tuon aikaisille Stephen King -jännäreille, en tiedä. (Tätä ajatusta voisi puoltaa se, että Kingillä on samanniminen kirja. Sitä en tosin ole lukenut.) Plus ehkä ongelmani on se, että olen jo 12-vuotiaana lukenut Stephen Kingejä ja muita vastaavia, joten Pimeyden talo ei vain tuntunut riittävän uudelta tai vaihtoehtoisesti nostalgiselta.
"Ensin veri ikään kuin imeytyi sisään pienistä, mustistaa rei'istä, ja sitten – vähä vähältä – puolikas korva katosi luurin uumeniin kuin lavuaarista viemäriin huuhdellut ruoantähteet."
Pimeyden talo
Kerronnassa oli myös tiettyjä asioita, jotka osaltaan haittasivat lukukokemusta. Olin hieman pettynyt, miten vähän dialogeissa oli teräviä sivalluksia ja sanaleikkejä, tyyli oli jotenkin riisutumpaa kuin kirjailijalla yleensä.
Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että tekstissä oli todella paljon ”ihan kuin, vähän kuin, ikään kuin, melkein kuin” -ilmaisuja. Ja nimenomaan sellaisissa kohdissa, kun ne mielestäni olivat lähinnä tarpeentonta asian alleviivaamista ja joista tuli olo, ettei nyt ehkä ihan luoteta lukijan mielikuvitukseen riittävästi. Koin näiden ilmaisujen jatkuvan käytön paikoitellen jopa haittaavan tekstin sujuvuutta. Tai sitten se johtui vain siitä, että olin alkanut kiinnittää niihin liikaa huomiota.
Ensimmäisen sadan sivun jälkeen ajattelin, että kenties kirjaa olisi pitänyt markkinoida nuorten jännärinä sen tyylin ja kauhun elokuvamaisuuden vuoksi, mutta myöhemmät tapahtumat vakuuttivat, ettei tämä välttämättä ihan nuorille sittenkään olisi suunnattu. Riippuu luonnollisesti siitä, millaista tekstiä kukakin kestää. Minulla on varmaan korkeampi kynnys kauhuelementtejä kohtaan, koska samaan aikaan, kun aloin lukea kauhua, aloin myös katsoa Salaisia kansioita ja Scream-elokuvia.
Myöhempien tapahtumien myötä ymmärsin tuon alun ”lastenkirjamaisuuden”, mutta ongelma tosiaan oli se, että koska en pidä nuorista kertojista, oli kiinnostukseni kirjan kokonaiskuvaa kohtaan alusta asti pienempi. Kirja on siis jaettu kolmeen osaan, ja itse olisin tykännyt enemmän, jos kakkos- ja kolmososat olisivat saaneet pääpainon ja ykkösosa olisi sijoitettu tipotellen niiden lomaan.
Tarina ehdottomasti parani puolivälin jälkeen ja lopussa oli totta kai yllätyskäänteitä, jotka sekoittivat todellisuutta ja mielikuvitusta älykkäästi toisiinsa. Ja saivat lukijan sopivasti kyseenalaistamaan suunnilleen kaikkea aiemmin luettua. Sekä ehkä jopa oman elämän kokemuksiakin. Kokonaisuutta ajatellen kaikki elementit olivat kyllä kohdillaan, tapahtumat linkittyivät kiinnostavilla ja jopa yllättävillä tavoilla toisiinsa. Lisäksi lukija sai miettimisen aihetta siitä, mikä kenenkin näkemys totuudesta on ja onko niistä mikään oikea.
Pimeyden talo ei siis kirjana ole huono, se ehkä vain on tarkoitettu juuri välipalakirjaksi, mutta minä odotin enemmän, odotin jotain nesbømäisen mullistavaa kokemusta. Ehkä näin kaivoin itse itselleni kuopan huomaamattani. Toisaalta edellinen Harry Hole (Verikuu) kyllä onnistui lunastamaan odotukseni. Jos kannesta olisi otettu kirjailijan nimi pois, olisin todennäköisesti lukenut tämän toisenlaisella asenteella.
"Pelkään korkeita paikkoja. Pelkään pimeää. Pelkään vettä. Pelkään tulta. Ja pelkään puhelimia. Mutta ennen kaikkea pelkään pelätä."
Pimeyden talo
On täysin mahdollista, että en tällä kertaa vain yksinkertaisesti ymmärrä kirjan lähestysmistapaa, sen tarkoitusta ja mahdollista kunnianosoitusta kauhugenreä kohtaan. Todennäköisin syy tälle on nimenomaan se, että päähenkilö oli “väärän ikäinen”, enkä näin vapaa-ajan lukemisissa osaa irroittaa omia mieltymyksiäni siitä, miten kirjaa tulisi tarkastella ns. neutraalista näkökulmasta.
Taistelin itseni kanssa siitä, voinko sanoa, että en tykkää jostain Nesbøn kirjasta, kun siinä ei tosiaan ole mitään ns. oikeaa vikaa kuten esimerkiksi tapahtumaköyhä juoni, hidastempoisuus tai lattea maailma. Mutta toisaalta suhteessa kirjailijan kirjojen määrään, on melkein pakollista, että sieltä jokunen vähemmän kiinnostava löytyy. Niin paljon kuin Anni Polvastakin tykkään, on hänenkin katalogissaan teoksia, joita en lue, koska ne eivät kiinnosta. Eli ehkä se ei haittaa, ettei jokainen Nesbøn kirja toimikaan omalla kohdallani. Ja ehkä voin sanoa sen jopa ääneen.
Kirjailija: Jo Nesbø
Kirja: Pimeyden talo (Natthuset)
Kustantaja: Johnny Kniga
Sivuja: 255
Vuosi: 2023
Lisää Jo Nesbø -aiheisia tekstejä löydät tästä klikkaamalla.
