Jo Nesbø: Pimeyden talo | Jännitystä puhelinkoppien aikaan

  • Artikkelin kategoria:blogi / kirjat
  • Lukuaika:7 mins read
jo nesbon kirja pimeyden talo hiekkatiellä kenkien päällä

Jo Nesbøn Pimeyden talo kertoo Yhdysvaltojen pikkukylässä asuvasta 14-vuotiaasta Richardista, jonka elämä saa aivan uuden suunnan, kun hänen luokkatoverinsa katoaa puhelimen uumeniin. Sitä seuraa muitakin outoja tapahtumia, punasilmäisiä hyönteisiä ja pimeyttä, jollaista ei ole vuosiin kylässä nähty. Kukaan ei usko Richardin tarinoita, joten tilanteeseen on löydettävä  ratkaisu ennen kuin lisää ihmisiä katoaa ja tilanne lähtee käsistä.

Olen lukenut kaikki Nesbøn kirjat, ja ainoastaan Mustasukkainen mies -novellikokoelma oli mielestäni hieman heikkotasoinen ja ainut, josta en erityisemmin pitänyt. Ja nyt valitettavasti Pimeyden talo on toinen.

Tiedostan sen, että minulla on Nesbøn suhteen odotuksia, jotka ovat korkeammalla kuin kenenkään toisen kohdalla. Enkä missään nimessä ole sitä vastaan, etteikö kuka tahansa kirjailija voisi vaikka poiketa genrestään ja kokeilla jotain uutta. Ja Nesbon kohdalla olen valmis pitämään mistä tahansa, mitä hän kirjoittaa. Kuten vaikkapa Verta lumella -kirjat. Ymmärtääkseni on useampia, jotka eivät niistä pitäneet, mutta minusta ne olivat oivallisia.

Valitettavasti Pimeyden talossa on useampi sellainen seikka, jotka eivät kohdallani toimineet.

Miksi Pimeyden talo ei toiminut kohdallani?

Ensimmäisenä on päähenkilö, joka on 14-vuotias (kirjan aloituksessa sanotaan iäksi 14, takakannessa 13). En tykkää lukea aikuisten kirjoja, joissa päähenkilönä on lapsi/teini. Ja no, en oikein jaksa lukea YA-kirjojakaan enää samalla tavoin kuin vielä muutama vuosi sitten. Mutta jostain syystä elokuvien kohdalla iällä ei ole ihan niin suurta merkitystä kuin kirjoissa. 

Minun ei tarvitse sinänsä samaistua kirjan hahmoihin ja tapahtumiin, mutta päähenkilön ikä on yksi niistä asioista, joista en pysty tinkimään. Minua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta lukea tarinoita, jotka kerrotaan alaikäisten näkökulmasta, koska niissä on väistämättä omat rajoitteensa. (Jos lukisin tarkoituksella lapsille suunnattua lastenkirjaa, olisi tilanne luonnollisesti toinen.) Vaikka tässä kirjassa toki vaihtelua tavalliseen koulu- ja perhearkeen toivat nämä yliluonnolliset sattumukset, koin silti päähenkilön etäisenä. Hän on periaatteessa aika perinteinen pahis-kiusaajapoika, joka haukkuu kaikkia, eikä tule toimeen kuin parin ihmisen kanssa. Ja silti löytyy joku ns. raukkis, joka haluaa hengata tyypin kanssa. Tähän asetelmaan toki tuodaan myöhemmin vähän lisäsyvyyttä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat puhelinkioskien aikaan. Tämänkään ei yksistään ole ongelma, mutta koin kokonaisuuden vähän vanhentuneena. Jostain syystä tuntui kuin tarina olisi kirjoitettu 80- tai 90-luvulla. Ehkä tarkoituksena olikin tehdä kunnianosoitus tuon aikaisille Stephen King -jännäreille, en tiedä. (Tätä ajatusta voisi puoltaa se, että Kingillä on samanniminen kirja. Sitä en tosin ole lukenut.) Plus ehkä ongelmani on se, että olen jo 12-vuotiaana lukenut Stephen Kingejä ja muita vastaavia, joten Pimeyden talo ei vain tuntunut riittävän uudelta tai vaihtoehtoisesti nostalgiselta.

"Ensin veri ikään kuin imeytyi sisään pienistä, mustistaa rei'istä, ja sitten – vähä vähältä – puolikas korva katosi luurin uumeniin kuin lavuaarista viemäriin huuhdellut ruoantähteet."

Pimeyden talo

Kerronnassa oli myös tiettyjä asioita, jotka osaltaan haittasivat lukukokemusta. Esimerkiksi olin hieman pettynyt siihen, miten vähän dialogeissa oli teräviä sivalluksia ja virkkeitä, jotka olisivat saaneet minut hykertelemään samoin kuin yleensä. Tällä kertaa jäi tosiaan kokonaan puuttumaan se euforinen fiilis, joka tulee, kun lukee superhyvää kirjaa.

Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että tekstissä oli todella paljon  ”ihan kuin, vähän kuin, ikään kuin, melkein kuin” -ilmaisuja. Ja nimenomaan sellaisissa kohdissa, joissa ne mielestäni olivat lähinnä tarpeentonta asian alleviivaamista ja joista tuli olo, että hakemalla haettiin vertauskuvauksellisia ilmaisujatapoja sen sijaan, että olisi useammin pantu piste juuri ennen kuin-ilmaisun alkamista. Koin näiden jatkuvan käytön paikoitellen jopa haittaavan tekstin sujuvuutta, kun ajatukset alkoivat aika nopeasti pysähtyä uuden kuin-ilmaisun tullessa vastaan. Toki on mahdollista, että koska olin alkanut kiinnittää niihin tarkempaa huomiota, niin ne erottuivat muusta tekstistä kuin pimeydessä vilkkuvat värivalot.

jo nesbo pimeyden talo

Ensimmäisen sadan sivun jälkeen ajattelin, että kenties kirjaa olisi pitänyt markkinoida nuorten jännärinä sen tyylin ja kauhun elokuvamaisuuden vuoksi, mutta myöhemmät tapahtumat vakuuttivat, ettei tämä välttämättä ihan nuorille sittenkään olisi suunnattu. Riippuu luonnollisesti siitä, millaista tekstiä kukakin kestää. Minulla on varmaan korkeampi kynnys kauhuelementtejä kohtaan, koska samaan aikaan, kun aloin lukea kauhua, aloin myös katsoa Salaisia kansioita ja Scream-elokuvia. 

Myöhempien tapahtumien myötä ymmärsin tuon alun ”lastenkirjamaisuuden”, mutta ongelma tosiaan oli se, että koska en pidä nuorista kertojista, oli kiinnostukseni kirjan kokonaiskuvaa kohtaan alusta asti pienempi. Kirja on siis jaettu kolmeen osaan, ja itse olisin tykännyt enemmän, jos kakkos- ja kolmososat olisivat saaneet pääpainon ja ykkösosa olisi sijoitettu tipotellen niiden lomaan. 

Tarina parani hieman puolivälin jälkeen ja lopussa oli totta kai yllätyskäänteitä, jotka sekoittivat todellisuutta ja mielikuvitusta toisiinsa. Vaikka loppupään kuviot tavallaan saivatkin miettimään todellisuuden rajoja, koin silti laiskana ja liian käytettynä juonenkäänteenä sen, miten päähenkilön kokemukset vietiin maaliin. Mielestäni loppuratkaisu huteroitti liikaa sitä maailmaa, jota kirjan aikana oltiin rakennettu. 

Kokonaisuutta ajatellen kaikki elementit olivat kyllä kohdillaan ja tapahtumat linkittyivät paikoitellen yllättävillä tavoilla toisiinsa. Lisäksi lukija sai miettimisen aihetta siitä, mikä kenenkin näkemys totuudesta on ja onko niistä mikään oikea.

Pimeyden talo ei siis kirjana ole huono, se ehkä vain on tarkoitettu välipalakirjaksi. Minä kuitenkin odotin jotain nesbømäisen ainutlaatuista kokemusta, joten siksi olen poikkeuksellisen pettynyt tähän kirjaan. Ehkä näin kaivoin itse itselleni kuopan huomaamattani, koska odotin vähintään jotain aiempien lukukokemusten veroista. Toisaalta edellinen Harry Hole (Verikuu) kyllä onnistui lunastamaan odotukseni, joten vielä ei ole syytä olettaa, että Nesbon taika olisi himmennyt.

"Pelkään korkeita paikkoja. Pelkään pimeää. Pelkään vettä. Pelkään tulta. Ja pelkään puhelimia. Mutta ennen kaikkea pelkään pelätä."

Pimeyden talo

On täysin mahdollista, että en tällä kertaa vain yksinkertaisesti ymmärrä kirjan lähestysmistapaa, sen tarkoitusta ja mahdollista kunnianosoitusta kauhugenreä kohtaan. Todennäköisin syy tälle on nimenomaan se, että päähenkilö oli ”väärän ikäinen” ja loppuratkaisu laiskahko.

Taistelin itseni kanssa siitä, voinko sanoa, että en tykkää jostain Nesbøn kirjasta, koska se kuitenkin peruskauhukirjana on ihan ok, jos odotuksia ei ole. Mutta toisaalta suhteessa kirjailijan kirjojen määrään, on melkein pakollista, että sieltä jokunen vähemmän kiinnostavakin osuu eteen. Niin paljon kuin Anni Polvastakin tykkään, on hänenkin katalogissaan teoksia, joita en lue, koska ne eivät kiinnosta. Eli ehkä se ei haittaa, ettei jokainen Nesbøn kirja toimikaan omalla kohdallani. Ja ehkä voin sanoa sen jopa ääneen. 

Kirjailija: Jo Nesbø
Kirja: Pimeyden talo (Natthuset)
Kustantaja: Johnny Kniga
Sivuja: 255
Vuosi: 2023

Montako tähteä annat Pimeyden talo -kirjalle?

Lisää Jo Nesbø -aiheisia tekstejä löydät tästä klikkaamalla.

Tällä artikkelilla on yksi kommentti

Kommentoi