Anna-Leena Härkösen romaani Loppuunkäsitelty (2005) kertoo perheen ja läheisten elämästä Härkösen siskon, Killin, itsemurhan jälkeen. Elämä muuttuu yhdessä illassa, kun poliisit ilmestyvät oven taakse kertomaan, että nuori ihminen on poistunut tästä maailmasta oman käden kautta.
Härkönen kuvailee osuvasti tuntemuksia epätoivosta suuttumukseen ja syyllistämisestä pohjattomaan ikävään, kun oma perheenjäsen ei olekaan soiton päässä, eikä häntä voi enää koskettaa.
Killin elämässä oli epävarmuutta ja masennusta, mutta minäkertojan mukaan hän ei sopinut siihen perinteiseen kaavaan, jonka mukaan ihmisen masentumisaste määritellään. Killi nauroi ja eli hyvässä parisuhteessa, vaikka oli myös etäinen ja synkkyyteen taipuva. Olisi luonnollisesti helppoa ajatella, että itsemurhaa harkitsevasta ihmisestä näkyisi selkeästi lokeroitavissa olevat merkit, jolloin lähipiiri ennättäisi reagoida ja kenties estää teon. Mutta kuten Härkönen kirjoittaa, ei merkkejä ole ja loppupeleissä päätös on aina henkilön itsensä, jos pahasta olosta ei millään toisella keinolla tunnu pääsevän eroon.
Härkönen tekee oivia huomioita siitä, miten hoitoa pitäisi saada ennen kuin ollaan täysin pohjalla. Ajoissa saatu apu olisi ennaltaehkäisevää, jolloin jälkihoitojen kustannuksetkin olisivat pienemmät. Olen kuullut aiemminkin vastaavaa, että henkilö on käännytetty hoitojonosta, koska ei muka ole riittävän huonovointinen. Eiköhän pitäisi mieluummin ajatella niin, että henkilö on siinä vaiheessa riittävän pahassa jamassa, kun on lähtenyt hakemaan apua ulkopuolelta.
Loppuunkäsitelty ei ole leppoisa hyvän mielen kirja, mutta ehkä se auttaa ihmisiä ymmärtämään kaikkia niitä tunteita ja ajatuksia, joita niin itsemurhan tehnyt kuin tämän läheisetkin joutuvat käymään läpi. Ehkä kirja voi tarjota masennuksen ja itsesyytösten parissa painivalle henkilölle pienen toivonkipinän siitä, että kyllä joku välittää ja jää kaipaamaan. Oli se sitten perheenjäsenen, ystävä, työkaveri, naapuri tai joku muu.
Anna-Leena Härkösen läpikäymät tunteet tulevat niin lähelle lukijaa, että melkein toivoisi voivansa tehdä jotain surun kanssa painivia auttaakseen. Kuten kirjassa mainitaankin, niin jopa murha olisi helpompi prosessoida, koska silloin on joku, jota syyttää ja johon kohdistaa vihansa, kun taas itsemurhan tehneeseen henkilöön vihan kohdistaminen ei tunnu oikeutetulta. Vaikka toisaalta surun monissa vaiheissa on ok myös hetkellisesti suuttua menehtyneelle.
Koska koulussa jouduimme pakollisena lukemaan Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen, ajattelin pitkään Härkösen kirjojen olevan tylsiä ja etäisiä. Pakolla ja usein vielä liian tiukassa aikataulussa luetuista kirjoista jää kovin usein huono jälkimaku, joten siinä mielessä silloinen opetussuunnitelma ei varsinaisesti rohkaissut lukemaan. Olen kuitenkin aina pitänyt lukemisesta, joten kouluvuodet eivät lannistaneet kokonaan vaan veivät vain maun tietyistä kirjoista.
Sitten, kun lukioajoista oli kulunut muutamia vuosia, ajattelin, että ehkä Härköselle voisi antaa uuden mahdollisuuden. Olin kuitenkin kuullut paljon kehuja hänen kirjoistaan. Yllättäen huomasin, että hänellä on hyvä ja iskevä kirjoitustyyli, osuvaa huumoria ja elämänmakuisia tarinoita. Ja juuri nämä adjektiivit kuvaavat myös Loppuunkäsiteltyä. Kirja on aito ja raaka kuva ihmisen surusta ja tuskasta, mutta silti se ei ole loputtoman epätoivoinen. Jollain tapaa sieltä kaiken alta nousee ajatus, että tästä voi selvitä ja surun kanssa oppia elämään, vaikka helppoa se ei toki tule olemaan.
Loppuunkäsitelty oli nopealukuinen, koska tarina veti mukaansa välittömästi. Kirja synnyttää paljon ajatuksia niin yhteiskunnan reagoinnista ihmisen huonoon oloon, ihmisten eri tavoista suhtautua kuolemaan ja toisaalta siihen, että koskaan toista henkilöä tai tämän oikeita tunnetiloja ei voi tietää täydellisesti kukaan muu kuin henkilö itse. Kirja ei ole loppuun asti hiottu ja viimeistelty vaan siitä huokuu se, että teksti on syntynyt tunnetilojen pohjalta. Siinä mennään eteenpäin ja otetaan takapakkia useammin kuin kerran, mutta juuri tuo tietynlainen rosoisuus ja viimeistelemättömyys tekevät kirjasta koskettavan ja aidon tarinan. Härkönen on Loppuunkäsitellyn myötä jälleen vahvistanut sen, että hänen kirjojaan tulen lukemaan jatkossakin.
“Poliisit jättävät korttinsa ja erilaisia monisteita. Yhden yläkulmassa lukee: ‘Tietoja vainajan omaisille’. Vainajan. Omaisille. Nyt antakaa minulle vähän lisäaikaa. Älkää lähtekö vielä. Jos te lähdette, tästä tulee totta. Mutta he lähtevät. Sanovat palaavansa asiaan. Ottavansa osaa.“
