Holeja ei ole suomennettu alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä, joten alunperin en ole lukenut kirjoja kronologisesti. Muistaakseni ensin luin Punarinnan ja Suruttoman (molemmat suomennettu 2005) ja vasta niiden jälkeen sain käsiini Lepakkomiehen (suomennettu 2001). Kolmantena kirjana luettuna esikoisteos vaikutti huomattavasti enemmän raakileelta, joten nyt on mielenkiintoista seurata kirjailijan kehittymistä “reaaliajassa”. Lisäksi tunnen jo näin ennakkoon sympatiaa Harrya kohtaan, kun tiedän, millaisiin tilanteisiin hän tulee joutumaan ja mitä menetyksiä hän joutuu kokemaan.

On vaikea valita Nesbøn tuotannosta suosikkia, koska kaikki ovat laadukkaita ja koukuttavia teoksia riippumatta siitä seikkaileeko niissä Harry Hole vai joku muu. Jokaisessa kirjassa on sopivasti juonenkäänteitä ja loppuratkaisussa tapahtuu aina jotain, joka kertaalleen sekoittaa kuvioita enemmän tai vähemmän. Muistini mukaan Lumiukko oli yksi suosikkejani, ja vähän turhauttaa, että on vielä viisi kirjaa ennen sitä. Mieli tekisi hypätä suoraan muiden yli, mutta samaan aikaan sormeni syyhyävät kerrata Harryn elämänvaiheita. Odotan myös innolla ensikohtaamisia myöhemmin paikkansa vakiinnuttaneiden hahmojen kanssa, kuten Rakelin, Bellmannin ja Katrine Brattin.

Kun tartun Nesbøn kirjaan, tiedän saavani huolella rakennetun juonen, kiinnostavat hahmot ja ennen kaikkea palkitsevan lopun. Ajattelin, että näin uudella lukukierroksella into olisi laantunut, koska kirjoissa ja tapahtumissa ei ole enää uutuudenviehätystä ja hahmotkin tunnen. Huomaan nyt, että olen yhä innoissani, koska voin lukea kirjoja toisella tavalla, jossa syyllisen selviäminen ei ole enää pääasia vaan hahmot ja vaikkapa ympäristön kuvaukset. Yleensä samoja dekkareita ei viitsi lukea kovinkaan montaa kertaa, koska syyllisen tietäminen vie osan viehätyksestä, mutta Nesbøn kohdalla tarinoissa on niin paljon muutakin, että uudet lukukerrat eivät laimenna kirjan tuottamaa nautintoa.