Seuraavaksi käyn läpi ensimmäisen kässärini eri vaiheita, eli mistä Palatsitarinan idea lähti ja miten prosessi eteni. Muita kyseiseen tarinaan liittyviä julkaisuja löytyy Palatsitarina-aihetunnisteen takaa.
Idean alkusysäys
Joitakin vuosia sitten päätin, että haluan tosissani yrittää kirjoittaa täyspitkän romaanin. Aiemmin saamieni “neuvojen” pohjalta ajattelin ensin, että en voi kirjoittaa seikkailu-/romantiikkapainotteista viihdettä vaan pitää valita jokin “kiinnostavampi” tyylilaji. Taistelin näiden ajatusten kanssa aika pitkään, koska yritin löytää sen idean, joka sopisi muille, olisi kantaaottava, muuttaisi maailman ja ties mitä muuta.
Jossain vaiheessa päätin heittää saamani neuvot roskakoriin ja lähestyä asiaa siltä kannalta, että mitä minä haluaisin kirjoittaa ja millaisen kirjan haluaisin itse lukea. Ajattelin, että jos todella aion panostaa tarinan kirjoittamiseen ja valmiiksi saamiseen, sen on oltava sellainen, johon minulla kirjoittajana on paloa ja joka ei tunnu väkinäiseltä.
Päätöksen jälkeen oloni keveni ja aiheiden rajattomuus tuntui mahtavalta. Aloin pistää ideoita paperille ja pyöritellä ajatuksia. Vanhoja ideoita ja keskeneräisiä tarinoita oli vaikka kuinka paljon, mutta yksikään niistä ei “kutitellut” kunnolla. Vaihdoin lähestymiskulmaa, ja listasin tapahtumapaikkoja, jotka minua kiinnostivat. Listalla oli mm. laiva, autiosaari, lentokenttä ja vanha linna/palatsi, joista viimeksi mainittu nousi intuitiivisesti vahvimmin esille. Ulkomaanmatkoilla käyn mahdollisuuksien mukaan ainakin yhdessä palatsissa/linnassa, koska tunnen vetoa niiden historiaa ja arkkitehtuuria kohtaan, joten näin samalla mahdollisuuden hyödyntää näitä kokemuksia ja päästä asumaan unelmieni palatsiin.
Kuka palatsissa asuisi?
Tapahtumapaikka oli siis päätetty. Sitten oli valittava hahmot ja varsinainen tarina. Laadin itselleni listan kysymyksistä, jotka auttaisivat eteenpäin. Kuka palatsissa asuisi? Asuisiko henkilö siellä valmiiksi vai joutuisiko muuttamaan? Millainen tilanne aiheuttaisi päähenkilön elämään merkittävän muutoksen? Mikä olisi tapahtuma-aika? Entä mitä ongelmia palatsissa voisi ilmetä? Ja niin edelleen.
En halunnut päähenkilön olevan valmiiksi palatsin asukas, koska silloin tarinaan olisi ehkä ollut vaikeampi luoda kontrastia vanhan ja uuden elämän välille. Ja no, koska en itse voi muuttaa palatsiin, oli ainakin päähenkilöni päästävä kokemaan se, millaista on ensimmäistä kertaa astua massiivisista pääovista sisälle.
Aluksi olin taviksesta prinsessaksi -asetelmaa vastaan, koska se tuntui todella kolutulta. Mutta sitten ajattelin, että no, kaikki tarinat on tavalla tai toisella jo kerrottu, mutta ei vielä minun näkökulmastani ja hahmoillani. Kun “annoin luvan” kirjoittaa viihteellisen prinsessatarinan, ideat alkoivat yllättäen virrata vauhdilla. Kohtauksia syntyi kuin itsestään, samoin sivuhenkilöitä. Tarina pyöri päässäni taukoamatta, enkä malttanut odottaa kirjoittamishetkiä.
Seuraavat vaiheet
Ensimmäinen versio syntyi muutamassa kuukaudessa. Siitä tietenkin puuttui kohtauksia, juonessa oli aukkoja ja hahmot olivat vain siluetteja, mutta pohja oli valmis. Olin innoissani ja vakuuttunut siitä, että oman sisäisen kirjoittajan äänen kuunteleminen kannatti.
Ensimmäisen version jälkeen olin innoissani päästessäni edtioimaan. Koska olin päättänyt tästä tehdä ensimmäinsen kunnollisen tarinan, tartuin innolla jokaiseen uuteen vaiheeseen valmiina oppimaan lisää kirjoittamisesta ja hahmoistani.
Aloitin editoimisen lisäämällä aukkopaikkoihin kohtauksia ja tekemällä lisää taustatyötä. Kirjoitin kokeilukohtauksia, joista osa jäi ja osan poistin, koska huomasin melko nopeasti, että ne eivät sopineet tarinaan tai antaneet sille mitään lisää.
Vaihe vaiheelta työstin kässäriä ja rakensin siitä sellaista kokonaisuutta, joka minusta tuntui parhaalta.
Palatsitarinan työstäminen opetti sen, että ideointivaiheessa ei kannata hakea mielipiteitä muilta vaan lähteä työstämään sitä ideaa, joka eniten vetää puoleensa ja jota kohtaan tuntee paloa. Eli kirjoittaa juuri sitä, mitä itse haluaa miettimättä liikoja mahdollisia lukijoita tai vastaanottoa. Uskoisin, että jos noihin asioihin takertuu liiaksi, voi kirjoittaminen jumittaa tai tyssätä alkuunsa, ja teksti voi tuntua pakotetulta. Enkä minä ainakaan siinä tapauksessa voisi seistä sanojeni takana.
Ensimmäistä versiota minulla ei ole enää tallessa, mutta kolmas versio kyllä. Ja se on ihan kamalaa luettavaa, enkä ole sitä uskaltanut avata tänä vuonna ollenkaan. Se on täynnä aukkoja, jaarittelevaa dialogia, epäloogisuuksia, ja alkuperäinen loppuratkaisu hävettää vieläkin.
Nykyinen versio onkin muuttunut aika paljon alkuperäisestä. Aloitusluku ehkä eniten, mutta lisäksi olen lisännyt. poistanut ja yhdistänyt hahmoja, lisännyt ja poistanut tapahtumia, ja luonut linkkejä hahmojen välille. Olen vaihtanut kohtausten paikkaa ja poistanut minulle rakkaita dialogeja ja tilanteita.
Taustatöitä tein lukemalla kirjoja, kahlaamalla nettisivuja ja katsomalla erilaisia tv-dokumentteja ja Youtube-pätkiä. Tarkastin viimeisiä faktoja vielä samalla viikolla, jolloin sitten päätin lähettää kässärin eteenpäin.
Mitä opin?
Olen blogissakin maininnut, että teininä en harrastanut tarinoideni lopettamista. Kirjoitin vain niin kauan, kun tuntui hyvältä ja sitten lopetin. En miettinyt alotuksia vaan alotin usein heräämisestä tai esittelemällä päähenkilöstäni kaikki mahdolliset tiedot iästä pituuteen. Teininä en miettinyt tarinan loogisuutta tai sivuhahmojen persoonia, en miettinyt juurikaan taustatarinoita tai sitä, kuinka moni kysymys jäi avoimeksi. Dialogit kirjoitin juuri kuten oikeassa elämässä ihmiset puhuivat eli mitään karsimatta. Joissain tarinoissa dialogia saattoi olla neljäkin liuskaa putkeen.
Olen kässäriprojektin aikana lukenut erilaisia kirjoitusoppaita ja nettivinkkejä. Aluksi yritin ottaa kaikki huomioon ja toteuttaa ne omassa tarinassani. Ja sen näköisiä ne alkupään versiot todella ovatkin.
Kun aloin suodattaa neuvoista ja vinkeistä itselleni suotuisimmat/hyödyllisimmät, alkoi tarinani kokonaisuus eheytyä ja muuttua luettavammaksi. Eli vaikka onkin hyvä kuunnella palautetta ja lukea oppaita, pitää myös osata soveltaa niistä saamiaan tietoja sopivasti. Vaikka jossain sanottaisiin, että nämä viisi hahmoa sinun tarinastasi pitää löytyä, niin ei, ei tarvitse. Ei minun mielestäni ainakaan, sillä kokonaisuus ratkaisee, ei se, että saa ruksattua kaikki kohdat jostain taulukosta.
Tein myös ensimmäistä kertaa taustatöitä oman tekstini eteen. Se oli yllättävänkin työlästä, mutta samaan aikaan hirmuisen hauskaa. Ehkä teen vielä taustatyöstä erillisen postauksen jossain välissä.
Opin lisäksi paljon tarinan rakenteesta, dialogien kirjoittamisesta ja kohtausten rakentamisesta. Vaikka välillä olen miettinyt, että tuhlaanko vain aikaani, kun käytän yhteen tarinaan näin paljon aikaa ja vaivaa, niin voin sanoa, että ei se ole ollut turhaa. Olen pystynyt syventämään aiemmin oppimaani, ja uskon vahvasti, että seuraava pidempi käsis tulee jo paljon helpommin, koska ihan kaikkia juttuja ei tarvitse enää opetella. Tosin sivuvaikutuksena on ilmennyt se, että en lue kirjoja enää samoin kuin ennen. Nyt mietin niiden rakennetta, sanavalintoja, dialogien suvuutta ja erityisesti olen kiinnittänyt huomiota toiston määrään. Yllättävän paljon varsinkin 2010- ja 2020-luvun kirjallisuudessa on samojen asioiden ja sanojen toistoa, vaikka ne olisi mielestäni voitu korvata vaihtoehtoisilla ilmaisuilla. Mutta joo, lukeminenkin tosiaan muuttunut oman projektin työstämisen myötä.
Se on toki vielä mainittava taustöihin liittyen, että seuraavissa kässäreissä teen etukäteen niin paljon taustoitusta kuin mahdollista. Palatsitarina olisi satavarmasti valmistunut nopeammin, jos en olisi matkan varrella joutunut tekemään niin paljon isojenkin asioiden taustoistusta vaan olisin malttanut istua suunnittelupöydän ääreen ennen ensimmäistenkään rivien kirjoittamista.
Eikä minun olisi tarvinnut tehdä niin paljon taustatyötä, jos en olisi valinnut itselleni lähes vierasta aihetta. En ole ennen Palatsitarinaa ollut erityisen kiinnostunut Euroopan kuninkaallisista, heidän perinteistään tai siitä, että kuningashuoneilla on kaikilla vähän eri tavat. Olisin tosiaan voinut valita aiheen, josta minulla olisi ollut valmiiksi kattavammat tiedot. Mutta kuten todettua: idea aikuisten prinsessatarinasta alkoi vetää niin vahvasti puoleensa, että en ajatellut mitään muuta kuin sitä, että tämä teksti on kirjoitettava.
Miltä nyt sitten tuntuu?
Mistähän alottaisin?
Aloitetaan vaikka siitä, kun tajusin, että kässärini on viittä vaille valmis. Silloin tuli ensimmäinen tyhjä tunne ja hämmennys, että mitä seuraavaksi. Mietin jopa, että osaanko edes kirjoittaa mitään tämän jälkeen, että onko mitään ideoita enää käytettäväksi. Vaikka totuushan on se, että luovuus lisää luovuutta ja mitä enemmän käyttää “kirjoitusaivolohkoa”, niin sitä vetreämpänä se pysyy.
Kun aloin lähettää kässäriäni kustantamoille, jouduin sanomaan itselleni ihan ääneen, että “älä ajattele”. Koska jos olisin lähettämisprosessin aikana alkanut ajatella yhtään mitään, en olisi pystynyt irrottautumaan tarinastani.
Kun viimeisen kerran olin painanut lähetä-nappulaa, olo oli yhtä sekava kuin jos olisin ollut koko päivän Linnanmäellä. Sen verran päässä risteilivät eri ajatukset ja tunteet. Oli epätodellinen olo, epävarma olo ja hävettikin. Tuli olo, että eihän tämä ole valmista nähnytkään, että voinko perua lähettämisen, täytyy vielä muokata. Mutta kuten kustantamoiden sivuillakin lukee, niin tarkoitus on lähettää “mahdollisimman valmis” teksti. Faktahan on se, että tekstit aina kuitenkin jonkin verran kustantamon koneistossa muuttuvat.
Ennen kaikkea oloni oli vapaa ja helpottunut. Sain ikuisuusprojektini pois käsistäni ja tajusin, että voin vapaasti valita, mitä seuraavaksi vapaa-ajallani kirjoitan. Ja kaikista tärkein kuitenkin tässä oli se, että sain kirjanmittaisen tarinan kirjoitettua. Sain projektin päätökseen, enkä jättänyt kesken. 15-vuotiaana haaveilin siitä, että joskus kirjoittaisin yli 100 liuskan tarinan, jossa olisi loppu ja joka olisi minun mielestäni hyvä. Ja nyt olen sen tehnyt, ja olen siitä erittäin iloinen.
Mitä seuraavaksi?
Suunnittelin Palatsitarinan alun perin trilogiaksi. Tämä siis siinä vaiheessa, kun olin sitä mieltä, että haluan kirjoittaa kevyttä (romanttista) viihdettä. Saatuani ykkösosan valmiiksi tajusin, että kakkonen ja kolmonen pitää yhdistää, ja aloinkin kyseistä muutosta työstämään. Vaikka sain sen aika pitkälle, aloin huomata, etteivät hahmot enää vetäneet puoleensa samalla tavalla. Huvittavaa tämä on siinä mielessä, että tehdessäni ykköseen viimeisiä muutoksia minusta tuntui, että en ole valmis luopumaan näistä hahmoista. Tuntui, etten voi kiintyä mihinkään uusiin hahmoihin samoin kuin näihin ja että en edes halua päästää irti.
Koska tosiaan hahmojen vetoisuus oli hieman löystynyt, päätin antaa kakkososan odotella ja miettiä muita ideoita samalla. Siinä samalla huomasin, että olenkin valmis päästämään ekan tarinan hahmoista irti ja myös vaihtamaan genreä. Mutta siitä myöhemmin lisää, jotta eksy puhumaan siitä aiheesta nyt liikaa. Päätin siis jättää Palatsitarinan kakkososan hautumaan, sillä en kuitenkaan halunnut painaa deleteä saman tien. Jollain tavalla minusta nimittäin tuntuu, että haluan jatko-osan saattaa valmiiksi. Mutta en nyt.
Parhaimmalta tuntui ja tuntuu yhä, että sain tuon ikuisuusprojektini valmiiksi ja olen vapaa työstämään uusia juttuja. Näin jälkikäteen ajateltuna vietin ihan liian kauan yhden tarinan kanssa, mutta toisaalta siitä saadut opit ovat äärimmäisen hyödyllisiä ja tärkeitä. Tällä hetkellä minulla on työn alla Helsinkiin sijoittuva tarina, Haaksirikko-työnimellä kulkeva selviytymistarina ja ideointivaiheessa kaksi kauhutarinaa. Ja toisin kuin aiemmin pelkäsin: olen alkanut kiintyä uusien tarinoiden hahmoihinkin. Joten matka jatkuu samalla innolla kuin aiemminkin.
