Outo mies 2023 -tarinan aiemmat osat:
Juoksin tietä siihen suuntaan, joka johti kaupunkiin päin ja huutelin Millaa samalla. Vedettyäni vesiperän palasin ja jatkoin vähän matkaa tietä vastapäiseen suuntaan. Tulos oli sama. Kertaalleen kiersin roskiksen lähiympäristön ja kurkistin metsäänkin, mutta pimeässä oli vaikea sanoa, oliko maahan painautunut mitään jälkiä.
Talolle päästyäni kiersin keittiön kautta ottaen puhelimen mukaani ennen kuin suuntasin olohuoneeseen. En tuhlannut aikaa siihen, että olisin saanut oman ääneni kuuluviin railakkaan karaokelaulannan yli, joten menin vain sammuttamaan laitteet. Sain osakseni hämmästyneitä ja hieman turhautuneitakin katseita. Nopeasti kerroin, että Milla oli kadonnut ja meidän täytyi yhdessä lähteä etsintäkierrokselle siltä varalta, että minulta oli mennyt jotain ohi.
”Miten niin kadonnut?” Sonja kysyi.
Pyöräytin mielessäni silmiäni, mutta pidin naamani peruslukemilla vastatessani.
”Siten, että häntä ei löydy mistään.”
”Jos hän lähti bussilla kotiin?”
”Ilmoittamatta? Ja jätti laukkunsa tänne?”
”No joo, kuulostaa kieltämättä aika oudolta. Yrititkö soittaa hänelle?”
”En vielä.”
Aloin näpytellä puhelintani ja soimasin itseäni, että olin tuhlannut aikaa puhumiseen, kun olisin voinut ensimmäiseksi soittamalla varmistaa, että Milla on kunnossa. Onneksi minuutteja ei ollut kulunut kovin montaa, joten suurta vahinkoa tuskin oli sattunut.
Puhelin hälytti pitkään ja juuri, kun olin luovuttamassa, linja aukesi.
”Milla? Oletko kunnossa?” kysyin pyrkien pitämään ääneni mahdollisimman normaalina.
”Vappu… mua pelottaa. Mä olen jossain kellarissa. En voi puhua kauaa, jos se mies palaa…”
”Mies? Kuka mies? Missä oot?” kuiskasin itsekin aivan kuin ääneni olisi voinut kantautua puhelimen kautta vääriin korviin.
”En tiedä. Joku vain kävi mun kimppuun ja… Pakko lopettaa.”
Puhelu katkesi.
Istuimme kaikki hiljaa ja tuijotimme toisiamme. Ainakin Milla oli elossa. Eikä hän voinut olla kaukana, jos oli näin lyhyen ajan sisään jo lukittu kellariin. Se tarkoitti, että Milla oli todennäköisesti jonkun naapurin talossa. Minua puistatti. Vanhempani olivat muuttaneet mukamas kivan leppoisaan maalaiskylään, mutta totuus paljastuikin välittömästi.
”Mitä me tehdään?” Sonja kysyi havahduttaen minut ajatuksistani.
”Mitäpä jos soitetaan poliisille”, Oscar ehdotti.
”Aivan. Tietenkin. Sieppaaminen on poliisiasia”, sanoin. Asiahan oli itsestään selvä. Miksi en ollut sitä itse heti tajunnut?
Avasin puhelimen numerovalitsimen, mutta en ehtinyt näpytellä hätänumeroa, sillä oveen koputettiin.
”Milla?” kuiskasin ja muiden reaktioita odottamatta juoksin kompuroiden ovelle. Valitettavasti siellä ei ollut Milla vaan pullanaapuri Ville.
”Nyt on vähän huono hetki”, sanoin ja olin jo painamassa ovea kiinni.
”Löysin tämän tuolta tieltä”, mies sanoi ja ojensi minulle Millan kirjavan huivin, joka hänellä oli ollut kiedottuna hiuksiinsa. Otin sen vastaan ja yritin päätellä, mitä huivin löytyminen tarkoitti.
”Milloin?”
”Äsken.”
”Mikä on ’äsken’? Viisi minuuttia sitten? Kymmenen?”
”Älä nyt hermostu. Ehkä viisi. Olin palaamassa iltalenkiltä, ja tuo sotkeutui jalkoihini.”
Tuijotin huivia ja tuijotin Villeä. Viisi minuuttia. Ehkä en vain ollut nähnyt huivia omalla etsintäkierroksellani.
”Onko jokin hätänä?” Ville kysyi ja katsoi minua pää hieman kallellaan.
”Ystäväni on kadonnut, ja huivi on hänen.”
”Onpa ikävää. Kauanko hän on ollut kateissa?”
Katsoin Villeä ja jokin hänen äänensävyssään karmaisi minua. Jokin hänen huolestuneisuudessaan tuntui samalla tavalla väärältä kuin se, miten hän väitti kaikkien olevan pullaihmisiä.
”Vajaa puoli tuntia”, vastasin ja päätin jättää kertomatta, että olin saanut Millaan lyhyen puheyhteyden hetkeä aiemmin.
”Ootko varma, että hän ei ole vain lähtenyt kotiin?”
”Olen.”
”Hmm. Kovin ikävää. Mutta toisinaan ihmisiä katoaa. Ja syitä on monia. Joskus ihmiset vain haluavat päästä eroon vanhasta elämästään ja lavastavat katoamisensa onnettomuudeksi.”
”Mitä sä selität? Ei Milla mitään lavastaisi. Ja mä olin juuri soittamassa poliisille, ja tää turha jankkaus vaan vie aikaa siltä, että ammattilaiset tarttuisi toimeen.”
”Poliisille?” Ville näytti jopa hämärässä kalvenneen.
”Niin. Poliisille”. Nostin puhelimen esille, jolloin hän puristi kätensä ranteeni ympärille niin kovaa, että puhelin putosi ja kolahteli portaiden kautta maahan.
”Mä tunnen alueen ja myös täällä asuvat ihmiset. Poliisille soittaminen olisi pahin mahdollinen virhe, jonka voit tehdä.”
”Mitä helvettiä?”
”Usko mua. Älä. Soita. Poliisille.”
”Nyt oon entistä vakuuttuneempi, että juuri niin mä teen.”
”Älä sitten tuu sanomaan, että en varottanut.” Ville irrotti otteensa, irvisti ja saapasteli tiehensä.
Minua puistatti toistamiseen.
Jatkuu…
