Viime syksynä aloin miettiä tarkemmin, mitä oikeasti haluan kirjoittaa ja mihin tuntisin samanlaista vetoa kuin Palatsitarinaan, joka oli ensimmäinen kunnollinen ja valmiiksi saatettu tarina.
Kävin läpi aiempia tarina-aihioita siltä pohjalta, jos alkaisin työstää jotain vanhaa juttua. Noin 80% niistä ideoista sisältää noitia, ufoja, taikaportaaleja, keijuja tai vaihtoehtoisia todellisuuksia. Minulle on toistuvasti sanottu, että ideani on liian lennokkaita ja pitäisi pyrkiä realistisuuteen. Koulun ainekirjoituksissa tämän hyvin ymmärrän, mutta olen saanut kuulla samaa myöhemminkin. Nyt noita ideoita selatessani tajusin, että en taidakaan haluta kirjoittaa liian realistisia juttuja. Että ihan sama, jos ne lennokkaat ideat ei ketään muuta puhuttelisi kuin minua. Sillä mitäpä järkeä olisi kiinnostaa aiheesta, joka ei kirjoittajaa itseään kiinnosta?
Eli toisin kuin aiemmin olen ajatellut, ei minua oikeastaan kiinnosta kirjoittaa arkipäivän ihmisistä arkisissa ongelmissaan ja arkisessa ympäristössä. Pitkäänhän ajattelin, että kunhan Palatsitarina valmistuu, niin alan kirjoittaa maalaisromanttista sarjaa. Anni Polvan tyyliin. Mutta mitä enemmän asiaa makustelin ja mitä enemmän uudempia (maalais)romanttisia kirjoja luin, sitä kirkkaammin mieleeni iskostui, että eipä taida olla romantiikka ja arkinen elämä minun juttuni. Ainakaan tällä haavaa.
Ensimmäinen dialogikokeilu
Vaikka nuo muutamat valaistumiset sainkin, jumitin silti pitkään päättämättömyyden suossa. Aloin turhautuakin, koska en heti löytänyt sitä oikealta tuntuvaa ideaa. Jopa pelkäsin, että onko inspiraatio täysin kuihtunut, että eikö minulla olekaan enää muuta annettavaa kuin Palatsitarina.
Niinpä aloin kirjoittaa avainsanoja paperille ja satunnaisia virkkeitä tekstinkäsittelyohjelmaan. Listasin kysymyksiä, mietin genrejä ja kaivelin uudestaan tarinaidea-arkistoja.
Hiljalleen aloin päästä jonkin jäljille. Pystyin päättämään, että seuraava tarina tulee sijoittumaan Helsinkiin ja että se on jollain tavalla synkempi kuin Palatsitarina.
Näiden päätösten jälkeen pääsin jo käymään ekaa alustavaa vuoropuhelua uuden päähenkilön ja toisen hahmon välillä. Sisältö oli suunnilleen tämä:
“Minkä värisiä ne oli?”
“Mitä väliä sillä on?”
“No, on sillä se, että tiedetään, mistä puhutaan.”
“En mä muista.”
“Loistavaa. Kerropa, että mitä sä sitten muistat?”
Kun pääsen kiinni näihin ekoihin dialogeihin, alkaa vahvistua tunne siitä, että tämä voi olla toimiva idea. Yleensä siis aina käyn läpi jonkinlaista dialogia ennen paperille suunnittelua. Dialogi kertoo jollain tasolla sen, onko minulla oikeat hahmot ja niille oikea tarina. Ei toki aina, mutta välillä saan niiden kautta sopivaa tuntumaa ja alustavaa hajua siitä, miltä hahmo voisi kuulostaa ja kuka se voisi olla.
Takapakkia lupaavan alun jälkeen
Alku vaikutti tosiaan lupaavalta, mutta vaikka tuohon dialogiin liittyvä aihio onkin sellainen, jonka johonkin tarinaan jotenkin liitän, ei se ollutkaan sopiva osanen täysin uuden tarinan perustuksiin.
Niinpä palasin alkuun siten, että heitin vaan kysymyksiä toisensa perään ja mietin tapoja yhdistää erilaisia asioita toisiinsa. Mietin, mitä sellaista Helsingissä voisi tapahtua, että haluaisin itse olla tapahtumissa mukana.
Tämän pyörittelyn tuloksena syntyi 14 ideaa, joista kaksi alkoi kutitella eniten. Edelleen silti vaivasi se, että ideoita ja mahdollisuuksia oli liikaa. Olin ehtinyt tottua siihen, että työstän vain tuota ikuisuusprojektiani kuukaudesta toiseen, joten tämmöinen valinnanvapaus tuntui oudolta ja lamaannuttavalta. Ja kuten tuossa mainitsinkin, olin ajatellut jatkavani kevyiden feel good -viihdekirjojen kirjoittamista, joten senkin puolesta kokonaan uudentyylisen idean hakeminen tuntui haastavalta. Voisinko oikeasti poiketa siitä tähtäimestä, joka oli pyörinyt taustalla teini-iästä asti? Jos niin tekisin, niin menisikö kaikki ne aiemmat suunnitelmat hukkaan? Osaisinko edes luoda kirjaan muuta kuin kivaa ja leppoista tunnelmaa?
Kun tosiaan hain erilaisia ideoita ja ongelmia hahmojen ratkaistavaksi, helpoimmaksi koin lähteä liikkeelle siitä, että jossain tai jollain on jokin salaisuus. Yritin vielä tässä vaiheessa jonkin verran pitää mielessä sitä leppoisan tunnelman tarinan ideaa, mutta jos ideointiprosessi liikkuu ruumiissa ja kummituksissa, niin haastavaahan siltä pohjalta tietysti olisi rakentaa suomalaiseen peltomaisemaan sijoittuvaa romanttista tarinaa. (Jätin näistä semmoiset kohdat pois, jotka saattaisivat antaa osviittaa siitä, millaista tarinaa aloin kehittää.)
Mitä salaisuuksia voisi olla…
…vanhassa puutalossa?
Vastaus: Ruumiita. Kummituksia. Asiakirjoja.
… vanhassa koulussa?
Vastaus: Ruumiita. Kirjoja.
… kirkossa?
Vastaus: Ruumiita.
… museon kellarissa?
Vastaus: Ruumiita. Taidetta.
NaNoWriMossa ensimmäinen versio
Lopulta sain rakennettua mielestäni melko hyvän kokonaisuuden, jonka ensimmäisen ja hyvin aukollisen version kirjoitin NaNoWriMossa. Ja jota toivottavasti nyt kesälomalla ehtisin paremmin editoida. Tosin vähän inhottaa ne isot aukot siellä, sillä NaNo pääsi taas yllättämään (minunhan ei siis pitänyt edes osallistua) ja näin ollen suunnittelu jäi vajaaksi. Mutta tällä kertaa paransin pohjatöiden kohdalla huomattavasti verrattuna siihen, miten tyhjin käsin lähdin Palatsitarinaa työstämään.
Ja vaikka tämä keskeneräinen Kirjasto-työnimellä kulkeva tarina toki houkuttelee, niin samaan aikaan kieltämättä tekisi mieli keksiä jotain ihan uutta. Kaipaan tutustumista uusiin hahmoihin, kaivautumista uusiin ympäristöihin ja ennen kaikkea keksimään hahmojeni arkea ravisuttavia juonenkäänteitä. En vielä tiedä yhtään, millainen se tarina voisi olla, mutta kesälomaan on vielä muutama viikko, joten äkkiäkös tässä töiden lomassa polkaisee juonen, hahmot, kohtauksia ja sen sellaista.
Katsotaan, miten käy, mutta toivottavasti tuon Kirjasto-tarinan lisäksi voin työstää myös jotain muuta.
